Lasten (ja nuorten) filosofia & demokratiakasvatus

Olemme yhteistyössä alan asiantuntijoiden kesken tehneet Opetushallituksen tuntijakotyöryhmälle aloitteen filosofian ottamisesta peruskoulun oppiaineiden ja opetusmuotojen joukkoon. Tuntijakotyöryhmä valmistelee parhaillaan esitystään peruskoulun uusiksi tavoitteiksi ja oppiainejaoksi. Esityksen on tarkoitus valmistua (pienen lisäajan jälkeen) viimeistään toukokuun lopussa.

Kannanottomme on toimitettu Opetushallitukselle. Se koostuu lähes 200 yliopistoasiantuntijan allekirjoituksella/kannatuksella varustetusta ehdotuksesta sekä kannanoton laajoista perusteluista.

Kaikki perustiedot kannanotosta löytyvät täältä aloitteen verkkosivuilta:
http://filoaloite.wordpress.com/tietoja/

Tuolla aloitteen verkkosivuilla mm.:
- Aloite perusteluineen; perustelut kirjoitimme varsin perusteellisesti, koska ajattelimme, että ehdotuksen pedagogiset edut ja taustat on tuotava kunnolla ja kattavasti esille.
- Kannattajien/allekirjoittajien lista, johon siis kuuluu lähes 200 yliopistoasiantuntijaa filosofiasta, kasvatustieteestä ja muilta aloilta (etupäässä professoreja ja dosentteja, mukana toki myös lasten filosofian tuntijoita Suomessa oppiarvosta riippumatta).
- Perus- ja taustatietoja siitä, mitä lasten filosofointi pedagogisena toimintana on. Se sotketaan liian helposti filosofian akateemiseen leimaan, tai lukiofilosofiaan, vaikka kyseessä on nimenomaan pedagogisena innovaationa kehitetty tapa vahvistaa lapsiryhmän tutkivaa ja keskustelevaa työskentelyä.

Lapsille ja nuorille suunnattu pedagoginen filosofia vahvistaa samaan aikaan useaa perusopetuksen uudistuksessa keskeisen tärkeäksi nähtyä oppialuetta ja -tavoitetta: muiden muassa kriittisen ajattelun taitoja, argumentoivan keskustelun taitoja sekä eettistä ja demokraattista ajattelua ja ymmärrystä. Samalla se oppiainerajoja ylittävänä ja kokonaisuuksien hahmottamiseen kannustavana oppiaineena ja opetusmuotona luo erinomaisen ympäristön koulun kasvatustavoitteiden tukemiselle.

Suomessa lasten filosofointia on tavalla tai toisella edistetty 90-luvun puolivälistä saakka. Tuolloin suomalainen koulu ei ilmeisesti ollut vielä kovin kypsä asialle, mutta muutamia oppimateriaaleja ja kursseja syntyi, ja perusta alkoi rakentua. Kansainvälisesti tämä pedagoginen lähestymistapa on ollut pinnalla jo pitkään monilla kielialueilla. Esimerkiksi tuoreesta ja tiiviistä New York Timesin artikkelista “The Examined Life, Age 8″ näkee erittäin hyvin, mitä lasten kanssa filosofoiminen on ja mitä ei: http://www.nytimes.com/2010/04/18/education/edlife/18philosophy-t.html

Täällä myös aivan tuore antamani haastattelu aiheesta:
http://www.kansanuutiset.fi/uutiset/kotimaa/2193700/%E2%80%9Dhammastyttava-puute-peruskoulujarjestelmassa%E2%80%9D

Myös Suomessa monissa kunnissa, pääkaupunkiseudulla sekä tietyissä kunnissa pohjoisemmassa Suomessa, erityisesti Oulun seudulla, lasten filosofoinnista on kertynyt runsaasti kokemusta. Erityisesti Hannu Juuso (joka toimii Oulun yliopistossa ja normaalikoulussa) on vienyt asiaa pitkään ja vahvasti eteenpäin. Juuso on myös kouluttanut suuren määrän luokanopettajia asiassa ja on pitänyt vuosittain useita täydennyskoulutuskurssejakin mm. Oulun, Jyväskylän ja Lapin yliopistoissa sekä Kokkolan Chydenius Instituutissa. Hän väitteli aiheesta (tähän mennessä ainoana Suomessa) v. 2007 väitöksellä Child, Philosophy and Education: http://herkules.oulu.fi/isbn9789514285509/

Pari vuotta sitten ilmestyi myös kirja Sokrates koulussa. Itsenäisen ja yhteisöllisen ajattelun edistäminen opetuksessa (toim. Tomperi & Juuso). Siihen on koottu uusia artikkeleita alan tunnetuimmilta ulkomaisilta ja suomalaisilta asiantuntijoilta. Kirja esittelee lasten filosofoinnin pedagogiset perustat ja lähtökohdat. Kirjassa myös kuvataan lasten ja nuorten filosofian hyvässä nosteessa olevaa tilannetta maailmalla:
http://www.netn.fi/kauppa/index.php?main_page=product_info&products_id=83

Vuoden 2007 lopussa Unesco julkaisi laajan raportin, jossa kuvattiin maailmanlaajuisesti filosofianopetuksen tilaa ympäri maailman eri oppiasteilla. (Raportista on keskeisiä osia suomennettu yllämainitussa Sokrates koulussa -kirjassa.) Unescon raportista käy ilmi, että monilla kielialueilla lasten filosofoinnin pedagogiikka on kehittyy vauhdilla ja siitä on tullut yksi vahvimmin eteneviä pedagogisia innovaatioita nykypäivänä:
http://portal.unesco.org/shs/en/ev.php-URL_ID=11575&URL_DO=DO_TOPIC&URL_SECTION=201.html

Aihe on noussut esille eri yhteyksissä viime vuosina, myös julkisuudessa. Muun muassa YLE on juuri tuottanut kaksi uutta ja kehuttua lapsille ja opettajille suunnattua ohjelmasarjaa, jotka lähtevät lasten filosofoinnin pohjalta.
“Ajattelen, siis olen” -sarja, jossa pohdiskelijoina ovat alakouluikäiset lapset, valmistui viime syksynä:
http://opettajatv.yle.fi/ajattelen_siis_olen
Se on jo palkittu Suomessa ja lähetetty myös kansainvälisiin kilpailuihin.
“Ajatusdemo”-sarja, jossa äänessä ovat yläkouluikäiset nuoret, valmistui juuri ja on näytetty ensimmäisen kerran huhtikuussa:
http://opettajatv.yle.fi/ajatusdemo
Tai: http://areena.yle.fi/video/871648

Myös Helsingin Sanomat antoi runsaasti tilaa aiheesta kirjoittamallemme vieraskynätekstille:
http://www.hs.fi/paakirjoitus/artikkeli/Lasten+filosofointi+syvent%C3%A4isi+kouluopetusta/HS20100318SI1MA01ft1

Vieraskynätekstin jälkeen saimme yhteydenottoja ja kannustusta lähteä viemään asiaa eteenpäin virallisestikin. Keräsimme hyvin lyhyessä ajassa, käytännössä yhdessä viikossa painavan kannattajalistan kannanoton tueksi. Maaliskuun lopussa kannanotto toimitettiin Opetushallituksen tuntijakotyöryhmälle. Se löytyy myös peruskoulunuudistuksen verkkosivuilta muiden kannanottojen joukosta: http://www.oph.fi/hankkeet/perusopetuksen_yleisten_tavoitteiden_ja_tuntijaon_uudistaminen/kannanotot

Emme osanneet arvioida tarkemmin, millaiset mahdollisuudet filosofia-aloitteella olisi. Sekä sen saama laaja ja innostunut kannatus että aloitteen keräämä huomio julkisuudessa ovat näin ollen osin yllättäneetkin.

Aloite on kaiken herättänyt paljon kiinnostusta mediassa. Täältä löytyy pieni linkkikooste median uutisoinnista ja muista kommenteista: http://filosofia.fi/tiedotteet/#5194

————

Mikä on lasten (ja nuorten) filosofian aloitteen suhde poliittiseen sosialisaatioon ja demokratiakasvatukseen?

Lyhyesti ja ytimekkäästi sanottuna: lasten filosofia on parhaiten tutkittuja ja laajimmin kansainvälisesti kehitettyjä pedagogisia lähestymistapoja demokraattisten valmiuksen vahvistamiseen kouluopetuksessa.

Edellisen hallituksen aikana toiminutta kansalaisvaikuttamisen politiikkaohjelmaa vetänyt kokenut kansansivistyksen ja kansalaisyhteiskunnan tuntija Seppo Niemelä kirjoitti tuolloin blogikolumnissaan (“EVVK”, http://www.om.fi/etusivu/ajankohtaista/kansalaisvaikuttamisenpolitiikkaohjelma/kolumnit/1149508888487) seuraavasti:

Pelkään sitä, että kansalaisvaikuttamisen politiikkaohjelma supistuu keskustelemaan vain toinen toistaan paremmista jipoista, joilla ihmiset höynäytetään äänestämään.
Otetaan esimerkiksi kuvitteellinen EVVK -poika. Humalainen isä opetti pojan vihaamaan poliitikkoja. Yhteisöllisyydestä on kokemusta vain puolikriminaaleissa jengeissä. Yksikään seura, kerho tai yhdistys ei toimi lähipiirissä. Koulu ei onnistunut antamaan perustietojakaan siitä, miten yhdistys, kunta, valtio tai EU toimivat.
Paljonko auttaa, jos onnistumme jippoilemaan pojan vaaliuurnille? Äänestämään asiasta, josta hänellä ei ole edes alustavia perustietoja?
Esimerkki on kärjekäs, mutta uskoakseni ei ihan asiaton. Äänestäminen on tavallaan mittari, joka kertoo osallisuuden, välittämisen ja vastuun, kansalaisuuden ja demokratian tilasta.
Ei pidä räplätä huonoja lukemia näyttävää mittaria, vaan kohdistaa katse sinne, mitä se mittaa. Toivoisin kansalaisvaikuttamisen politiikkaohjelman herättävän aitoa kansalaiskeskustelua juuri tästä.

Kysymys onkin juuri siitä, mistä Niemelä huomauttaa: olisi alkeellinen virhe kuvitella, että yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen kasvattamisen ensisijainen huolenaihe olisi pelkkä aktivointi mihin tahansa osallistumiseen. Jos näin olisi, silloin minkä tahansa militantin enemmistödiktatuurin kiihkeät kannattajat olisivat toivomiamme poliittisesti “aktiivisia” kansalaisia.

Olennaista on liittää aktivoitumisen tavoitteeseen kannustus kriittiseen ajatteluun, kyseenalaistamiseen, vastuullisuuteen, perustavien eettisten ja yhteiskuntafilosofisten kysymysten pohdintaan sekä myös ja ennen kaikkea itsereflektiivisyyteen ja -kriittisyyteen. Ilman näitä nuorten aktivoiminen jää irvikuvakseen, jossa muoto valtaa koko sisällön tilan.

Samalla kaikkein keskeisimpiä demokratiakokemuksia ja -valmiuksia tarjotaan johdattamalla lapset tutkivan yhteisön muodossa toteutuvaan dialogiseen ryhmäkeskusteluun. Siinä kaikkia osallistujia kuunnellaan ja kunnioitetaan, otetaan vaarin toisten näkemyksistä, harjoitetaan hyvän argumentaation taitoja ja opitaan suhtautumaan omaankin ajatteluun itsekriittisesti ja tarpeen mukaan omista mielipiteistä luopuen ja niitä kehittäen.

Myös demokratiakasvatuksessa on käytetty pedagogiikassa tyypillistä kolmijakoa opetuksen tavoitteissa ja vaikutuksissa: tiedot ja ymmärrys, taidot ja valmiudet sekä asenteet ja arvot. Näin on tehty esimerkiksi nykyisen kansalaiskasvatuksen ehkä pisimmälle viedyimmässä kansallisessa sovelluksessa, brittiläisessä “citizenship education” -opetuksessa, kuten Making Sense of Citizenship -oppaassa (2006, 8–9).

Making Sense of Citizenship. A CDP Handbook on alan keskeisten brittiläisten toimijoiden (Citizenship Foundation, DfES, QCA, LSDA, Citized, ACT sekä Ofsted) tuottama perusmateriaali, jossa yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen kannustavan kansalaiskasvatuksen perusteet, tavoitteet ja menettelytavat esitellään kouluopetusta varten kattavasti. Opas ja koko citizenship education -toiminta Britanniassa ovat ammentaneet varsin paljon eväitä juuri lasten filosofian ja kriittisen ajattelun opettamisen perinteistä. Osa oppaasta ladattavissa vapaasti verkossa: http://www.citizenshipfoundation.org.uk/main/resource.php?s229
[Oppaan ensimmäisen luvun voit ladata myös suoraan tästä: Making Sense of Citizenship, Chapter 1]

Mainittuun kolmijakoon viitaten olemme demokratiakasvatusta käsittelevässä perusartikkelissamme Nelli Piattoevan kanssa kirjoittaneet aiheesta seuraavasti (Tomperi & Piattoeva, “Demokraattisten juurten kasvattaminen”, teoksessa Kenen kasvatus?, 2005, 266.):

Ensinnäkin demokratiakasvatus kartuttaa oppilaiden tietoja muun muassa ymmärryksellä demokratiasta, vallasta ja politiikasta historiallisesti muuttuvina, moniulotteisina ilmiöinä. Se tutustuttaa sekä valtioon hallinto- ja oikeusjärjestelmänä että yhteiskuntaan poliittisen, sosiaalisen ja kulttuurisen vallan rakenteina. Toisekseen siihen kuuluu aktiiviselle toiminnalle olennaisten taitojen oppimista. Näistä keskeisiä ovat ainakin kriittinen ajattelu, argumentointitaito ja kyky käydä dialogia eroavien näkemysten välillä. Lisäksi yhteiskunnallisen viestinnän tulkintataidoista ja yleisistä kommunikaatiotaidoista on tullut yhä keskeisempiä mediapitoisessa nyky-yhteiskunnassa. [...]
Kolmanneksi kasvatus on kuitenkin sidottu myös käytännölliseen kokemukseen. Kokemus toiminnasta synnyttää asenteita ja muokkaa arvostuksia. On tärkeää ymmärtää millaisia tottumuksia ja arvosidonnaisia viestejä välitetään ääneen lausumattoman koulueetoksen kautta.

Lasten filosofian ytimeen kuuluvat juuri reflektiivisen ymmärryksen ja kriittisen ajattelun taitojen tukeminen, dialogin ja rauhallisen argumentaation harjoittelu, toisten kuunteleminen ja eriävien mielipiteiden kunnioittaminen sekä arvojen ja asenteiden pohtiminen.

Kannattaa lukea Hannu Juuson johdantoartikkeli “Ajatteleva ja demokraattinen koulu” (teoksessa Sokrates koulussa, 2008), joka käsittelee lasten filosofoinnin pedagogiikan alkujuuria. Artikkeli löytyy filosofia-aloitteen verkkosivulta muiden asiaa käsittelevien tekstien ohessa, ja sen voi ladata suoraan myös tästä: Juuso_Ajatteleva ja demokraattinen koulu

Filosofiaa lapsille -pedagogiikka on ollut 1970-luvulta saakka uuden opetusajattelun edelläkävijä. Esimerkiksi konstruktiivisen oppimiskäsityksen tai tutkivan oppimisen ideat ovat olleet siinä käytössä jo ennen näiden termien myöhempää läpilyöntiä. Esimerkillistä siinä on ollut myös vakava suhtautuminen lasten ajattelukykyihin. Lasten filosofoinnin pedagogiikan pioneeri Matthew Lipman olikin ensimmäisiä ja merkittävimpiä vanhan kasvatuspsykologian kaavamaisuuden kriitikoita. Lipmanin mukaan lapset kykenevät tarttumaan olennaisiin kysymyksiin ja työstämään niitä älyllisesti paljon oletettua aiemmin.

Koulussa älyllistä uteliaisuutta oli liian usein pikemmin suitsittu ja latistettu kuin ruokittu. Koulu ei myöskään onnistunut tarjoamaan kokemuksia oppilasryhmän yhteisessä dialogissa tapahtuvasta ajattelun kehittymisestä. 1970-luvulla lisääntynyt kiinnostus ajatteluvalmiuksia ja kognitiivisia taitoja kohtaan oli lähinnä lahjakkaiksi miellettyjen yksilöoppilaiden älyllisiin taitoihin keskittynyttä. Lipmanin mielestä siinä painottui älykkyystestejä muistuttava ongelmanratkaisutaito, jonka lähtökohtana olivat hypoteettiset, matemaattiset tai keinotekoiset ongelmat, eivätkä mielekkäät vallitsevan yhteiskunnan ja oppilaiden oman elämän kysymykset. Juuri näitä lasten filosofointi kehittyi : kriittisen ajattelun taidot oppilaiden välisen demokraattisen dialogin kautta sekä mielekkäiden todellisten ja oppilaille merkityksellisten kysymysten käsittely.

Juuso kuvaa lasten filosofoinnin periaatteita kouluopetuksessa seuraavasti:

Niiden mukaan kasvatus perustuu osallistumiseen opettajan ohjaamaan tutkivaan yhteisöön (classroom community of inquiry), jonka keskeisiä tavoitteita ovat opiskeltavien asioiden syvällinen ymmärtäminen, järkevyys (reasonableness) ja arvostelukykyinen toiminta (judgement). Oppilaita on kannustettava ja houkuteltava kyseenalaistamaan ja ajattelemaan maailmaa aina kun meidän tietomme siitä näyttävät heistä ristiriitaisilta, epätyydyttäviltä ja eriskummallisilta. Opettajan tulee suhtautua opettamiinsa asioihin älyllisen rehellisesti, so. siten, että hän voi olla niiden suhteen myös väärässä ja on silloin valmis korjaamaan ajatteluaan (ns. fallibilismin periaate). Lapsiin on suhtauduttava ajattelevina, järkevyyteen ja oikeudenmukaisuuteen kasvamaan kykenevinä persoonina. Kouluopetuksessa ei ole keskeistä informaation välittäminen, vaan pyrkimys kulloinkin tutkittavana oleviin asioihin liittyvien suhteiden hahmottamiseen ja ymmärtämiseen.

Lipmanin kehittämän filosofiaa lapsille -menetelmän peruspiirteet Juuso tiivistää seuraavaan listaan:

1. Oppilaan tulee kyetä ajattelemaan kussakin oppiaineessa sen oman luonteen mukaisesti (thinking in disciplines). Historian opiskelijan ei tule oppia vain historiaa vaan oppia ajattelemaan historiallisesti, logiikan opiskelijan loogisesti, matematiikan opiskelijan matemaattisesti jne.
2. Oppilaan tulee kyetä joustavasti näkemään yhteyksiä ja suhteita eri oppiaineiden sisältöjen välillä (thinking among disciplines).
3. Oppilaan tulee kyetä kriittisesti arvioimaan opiskelemiinsa sisältöihin liittyviä oletuksia sekä kyseenalaistamaan niitä (thinking about disciplines).
4. Hyvän ajattelijan on kyettävä ajattelemaan myös itse ajattelua. Tällä Lipman viittaa metakognitioon ja fallibilismin periaatteeseen.
5. Jokaiseen opiskeltavaan sisältöön liittyy käsitteistö, jonka ymmärtäminen on oleellista kyseisten sisältöjen tajuamisessa. Opiskeluun tulee siten liittyä esimerkiksi määrittelyä, luokittelua, suhteiden identifioimista ja kriteerien käyttöä.
6. Oppilasta on ohjattava koordinoimaan ajatteluaan, tekemään valideja johtopäätöksiä tietojensa perusteella sekä puolustamaan näkemyksiään relevantilla argumentoinnilla huomioiden samalla vallitsevat olosuhteet.
7. Oppilaan tulee kyetä erottamaan toden erheellisestä, oikean väärästä, hyvän pahasta jne. Tällä tavalla luodaan Lipmanin mukaan perusta yleisen ymmärtämiseen yksittäisessä.
8. On kehitettävä oppilaan kykyä arvioida samanlaisuutta, eroavuuksia ja identtisyyttä sekä kykyä kontekstin huomioimiseen ja analogiseen päättelyyn.
9. On luotava olosuhteet pohtivalle keskustelulle.
10. Opiskelun tulee olla oppilaalle merkityksellistä.

Lasten kanssa filosofoinnin yleisiksi tavoitteiksi voi lisäksi kuvata seuraavat päämäärät, joiden kehittymiseen opetuksessa tähdätään (Vrt. Juuso 2008, teoksessa Sokrates koulussa):

1. Argumentaatiotaidot (johtopäätösten muotoilu, premissien tunnistaminen, deduktiivinen ja ei-deduktiivinen ajattelu, kehnon päättelyn karttaminen jne.)
2. Herkkyys ihmetellä, kyseenalaistaa ”annettu” ja vaatia perusteita
3. Kyky identifioida, soveltaa ja muotoilla niitä periaatteita ja kriteereitä, jotka määrittävät arvostelukykyämme ja joiden perusteella teemme päätöksiä
4. Kyky eritellä asioita siten, että meille avautuu niiden monimutkaisuus
5. Kyky tunnistaa erilaisiin ilmiöihin liittyviä suhteita (syy–seuraus, välineet–keinot, osa–kokonaisuus jne.)
6. ”Moraalisen mielikuvituksen” harjoittaminen pohtimalla erilaisia näkemyksiä ja maailmankatsomuksia
7. Älyllinen rehellisyys ja toisten kuunteleminen
8. Toisten näkemysten ymmärtäminen ja kunnioittaminen
9. Rauhanomainen keskustelu eroista ja erimielisyyksistä
10. Demokratiataitojen, osallisuuden ja yhteisöllisyyden kehittäminen.

Matthew Lipmanin alkuperäinen filosofiaa lapsille -lähestymistapa (Philosophy for Children, P4C) sai alkunsa jo 40 vuotta sitten. Sittemmin Lipman on kehittänyt P4C-menetelmää ja oppiaineistoja lukuisten kollegoidensa kanssa instituutissaan Montclairin osavaltionyliopistossa. P4C-pedagogiikkaa on levitetty muillekin kielialueille kansainvälisen kattojärjestön IAPC:n kautta.

1970-luvulta eteenpäin ja osin lipmanilaisesta pedagogiikasta tietämättä ja riippumatta lasten filosofointi on ollut myös muilla kielialueilla jatkuvasti kasvavan kiinnostuksen ja kehittämisen kohteena. Lasten ajattelu- ja keskustelutaitojen pedagogisia kehittäjiä ja järjestöjä on nykyään hyvin monissa maissa, ja toimintamalleja, työtapoja sekä oppimateriaaleja löytyy mitä erilaisimmissa muodoissa. Tunnetuimmat aiheeseen keskittyneistä pedagogeista ja filosofeista ovat myös merkittäviä kouluopetuksen kehittäjiä omissa maissaan (mm. Oscar Brenifier, Michel Tozzi, Philip Cam, Robert Fisher, Gareth B. Matthews, Richard Morehouse, Bo Malmhester, Beate Børresen, Barbara Brüning ym.). (Ks. kansainvälisestä tilanteesta ja eri maiden pedagogisista kokeiluista kirjassa Sokrates koulussa.).

Lasten (ja nuorten) filosofoinnista onkin tullut yksi vuosituhannen vaihteen merkittävimpiä ja nopeimmin suosiotaan kasvattavia kouluopetuksen innovaatioita.

————-

Lainaan lopuksi pidemmän jakson Hannu Juuson artikkelin lopusta, sillä siinä rakentuu erinomaisen selkeä kuva demokratian ja lasten filosofian yhteydestä:

Demokraattinen yhteiskuntaihanne on Lipmanin mielestä reflektiivinen ja osallistuva yhteisö, joka on sitoutunut ongelmiensa ja valintojensa suhteen itseään korjaavaan tutkimukseen. Tällaisessa yhteiskunnassa ihmisiä rohkaistaan tutkimaan ja päättelemään yhdessä, osallistumaan omalta osaltaan yhteiskunnan työhön, osallistumaan sen päätöksentekoon ja hallintoon sekä jakamaan sen tarjoamat palvelut. Demokraattinen yhteiskunta on dynaaminen sen jäsenten pyrkiessä kyseenalaistamaan, kritisoimaan ja korjaamaan yhteiskunnan instituutioita, arvoja ja kriteereitä. Näin ollen demokraattisen yhteiskunnan välttämätön ehto on sen kansalaisten kyky itsenäiseen ja kriittiseen arvostelukykyyn. Tästä puolestaan seuraa, että demokraattinen yhteiskunta on sitä konstituoivien instituutioiden kautta tilivelvollinen kaikille niille, joita niiden institutionaalinen auktoriteetti ja valta koskevat. Siten koulun velvollisuus yhtenä tärkeimmistä yhteiskunnan instituutioista on tarjota yhteiskunnan jäsenille reflektiivinen ja altruistinen kasvatus. Demokratia on siis riippuvainen yhteiskunnan tarjoamasta kasvatuksesta ja toisaalta kasvatus saa merkityksensä demokratian kautta.

Mikäli demokratia ymmärretään yllä kuvatulla tavalla on sen Lipmanin mukaan muotoiltava kasvatusmandaattinsa ajattelun termein. Lapsiin tulee suhtautua aktiivisina ja luovina subjekteina, ei passiivisina kuuntelijoina; on kunnioitettava lasten taipumusta tutkia ja kysellä. Koulusta tulisi muodostua lapsille positiivinen poliittinen paradigma, joka välittää heille luottamuksen dialogiin, johon kuuluu toisten kunnioittaminen, kompromissit, yhteistyö, oikeudenmukaisuus ja vapaus. Lisäksi koulun tehtävänä demokraattisessa kontekstissa on Lipmanin mukaan opettaa lapsille heidän yhteiskuntansa keskeisiä ominaisuuksia ja rakenteita sekä auttaa heitä pohtimaan niitä yhdessä. Filosofialla kasvatuksessa on siis yksilöllisen, täydellistävän merkityksensä ohella – ja siihen kiertyen – myös tärkeä välineellinen tehtävä, koska se muodossaan ja sisällössään konstituoi demokratian ehtoja samoin kuin demokraattiselle prosessille tunnusomaisia piirteitä. Tällä Lipman tarkoittaa filosofian rikkautta suhteessa tiettyihin demokratialle olennaisiin ideoihin kuten esimerkiksi totuus, oikeudenmukaisuus ja vapaus sekä filosofian dialogisuutta demokraattisen harkinnan ja päätöksenteon kontribuutiona.

[...] Järkevyys ei merkitse Lipmanille kuitenkaan vain viileää rationaalisuutta vaan moniulotteista kriittisen, luovan ja eettisesti välittävän (caring) ajattelun harmoniaa (multidimensional thinking). Ne ovat toistensa suhteen tasa-arvoisia ajattelumme ominaisuuksia (transactive dimensions of thinking), joihin lapsia ja nuoria tulee ohjata ja kannustaa kaikilla kasvatuksen tasoilla, Lipman vaatii. Koska nämä erilaiset ajattelumuodot tunkeutuvat jatkuvasti toisiinsa, on niiden selkeä eritteleminen käytännössä vaikeaa. Mikäli kuitenkin haluamme vahvistaa esimerkiksi kriittistä ajattelua, tulee meillä Lipmanin mukaan olla selvä käsitys sen ominaispiirteistä, ilmenemismuodoista ja niistä olosuhteista, joissa sen toteutuminen on mahdollista.
Lipmanille kriittisyys on ajattelua, joka (1) ohjaa arvostelukykyä, koska se on (2) perustelevaa, (3) itseään korjaavaa ja (4) kontekstiherkkää. Luovalla ajattelulla Lipman puolestaan tarkoittaa ajattelua, joka on mielikuvituksellista (imaginative), kokonaisvaltaista (holistic), kekseliästä (inventive) ja generatiivista (generative). Arvostavuus, aktiivisuus, normatiivisuus, affektiivisuus ja empaattisuus ovat puolestaan Lipmanin näkemyksessä eettisesti välittävän ajattelun ominaisuuksia.

Lipmanin mielestä koulussa voi tapahtua dramaattinen muutos vain sen omistautuessa kaikkien ajattelun aspektien tasapainoiseen kehittämiseen. Pedagogiset ratkaisut eivät voi perustua esimerkiksi yksipuoliseen kriittisen ajattelun korostamiseen luovuuden ja välittämisen kustannuksella. Järkevyys moniulotteisena ajatteluna ei merkitse Lipmanille laskelmoivaa rationaalisuutta vaan sen terästämistä itsekritiikillä ja harkinnalla, välittämisellä ja luovuudella. Järkevyys ilmenee arvostelukykyisenä toimintana ja koulussa sitä voidaan Lipmanin mielestä oppia toimimalla tutkivassa yhteisössä. Oikeastaan Lipman tässä alleviivaa kasvatuksen väistämätöntä normatiivisuutta, sen kytkeytymistä tunteisiin, arvoihin ja merkityksiin. Tutkiva yhteisö on kasvatuksellisessa kontekstissa ennen kaikkea eettinen yhteisö, jonka puitteissa lapsia on autettava sekä ymmärtämään että käytännössä harjoittelemaan esimerkiksi väkivallatonta ja rauhanomaista elämäntapaa.

———

Edellä mainitussa tekstissään Seppo Niemelä puolestaan lainaa lopuksi filosofi Zygmunt Baumania (kirjasta Notkea moderni):

”Toisin sanoen on suunniteltava ja kansoitettava uudelleen nyttemmin pitkälle autioitunut agora – paikka, jossa yksilön hyvä kohtaa yleisen hyvän, yksityinen julkisen, paikka jossa ne väittelevät ja pitävät keskinäistä neuvonpitoa.”

Agora oli demokratian, oikeuden ja filosofian tila. Ei ole sattumaa, että filosofia, perusteleva oikeuskäytäntö ja länsimainen demokratia ovat kaikki samaa juurta, ihanteiltaan samasta ajasta ja paikasta alkunsa saaneita.

Demokratian syvimmät perusedellytykset ovat kriittinen ja itsekriittinen ajattelu sekä yhteisöllinen, argumentatiivinen debatti. On kiistatta niin, ettei nykyinen peruskoulu riittävästi tarjoa kehittäviä kokemuksia ja kannustusta näissä. Niinpä niitä on myös kiistatta vahvistettava tulevassa tuntijaossa ja opetussuunnitelmassa. Pidän selviönä, että 2000-luvun peruskoulussa on oltava sekä lasten filosofia että yhteiskunnallisen vaikuttamisen kansalaistaitoja rakentava oppiaine. Jos näin ei käy, peruskoulunuudistus pettää poliittisen sosialisaation ja demokratiakasvatuksen kannalta katsottuna tärkeimmät lupauksensa.

————-

Lue lisää filosofia-aloitteen verkkosivuilta löytyvistä johdantoartikkeleista:
http://filoaloite.wordpress.com/lasten-ja-nuorten-filosofia/