Vuonna 2009 ilmestyi Nuorisotutkimusverkoston ajankohtainen kommentaarikirja Kauhajoen jälkipaini. Nuorisotutkijoiden ja ammattilaisten puheenvuoroja. (Helsinki: Nuorisotutkimusverkosto. Verkkojulkaisuja 25.)
Kirjassa 25 tutkijaa ja toimijaa esittää tiiviin näkemyksensä sekä kukin ainakin yhden ehdotuksen siitä, mitä pitäisi tehdä, jotta koulusurmat eivät toistuisi. Kirjoitin kokoelmaan tekstin “Hei koulu! Anna aikaa ajatella!”, jossa ehdotan peruskouluun lasten filosofointia.
Kirja on ladattavissa verkossa, ks. mediatiedote: http://www.nuorisotutkimusseura.fi/sivu.php?artikkeli_id=858
Kirjan voit ladata myös tästä: Kauhajoen jälkipaini
Oma tekstini luettavissa suoraan alla.
——————————–
Tuukka Tomperi
Hei koulu! Anna aikaa ajatella!
Seuraava kierros peruskoulun opetussuunnitelmien muokkausta käynnistyy aivan tuota pikaa. Aivan aluksi kompromissoidaan tuntijakopäätös, kuten hyvin tiedätte. Jokainen tarjoaa omaansa, kuten aina. Uudistusten alkutilanne on aina kiinnostava, koska periaatteessa kaikki on muutettavissa, mutta nyt asetelma on myös traagisen vakava. Kitkerän sävynsä koulun uudistukselle antaa myös se joukko pettyneitä, turhautuneita, katkeroituneita, raivostuneita, kouluissa pahoinpideltyjä, lopen yksinäisiä, elämäänsä väsyneitä, tunteiltaan seonneita tai muuten vain itsessään räjähtäneitä nuoria, jotka edelleen lähettelevät tappouhkauksia kouluille testatakseen maailman rajoja.
Melkoinen määrä poliitikkoja, viranomaisia, tutkijoita, lapsi- ja nuorisotyön tekijöitä eri kentiltä sekä muuta valistunutta kansaa on koulumurhien jälkimainingeissa loihinut lausumaan mielipiteensä siitä, mistä suomalaisessa koulussa oikein onkaan kysymys. Syyllisiä löytyy sylillinen, puutteita pivollinen ja kehittämistarpeita kokonainen kuorma.
Tärkeitä asioita on tarjottu: terveyskasvatuksen perään nyt muun muassa esteettisiä elämyksiä, taide- ja taitoaineita ja draamapedaa. Hyvä hyvä, minä ainakin kannatan. Olisiko silti samalla perusteltua ja ihan järjellistä mennä myös perusasioihin? Siis siihen, että koulussa keskityttäisiin ajattelemaan ja keskustelemaan? Taito- ja taideaineet sekä toiminnalliset menetelmät ja draama ovat erinomaisia reittejä saada liikkeelle ja työstää kasvatusprosesseja tavalla, joka aktivoi niin tunnetta, tahtoa kuin älyäkin. Mitenkään ei silti voi kiertää sitä, että jossain kohtaa tulee vastaan puhe, keskustelu, väittely, jonkinlainen sanallinen ajattelu niistä sisällöllisistä aiheista, joita koskevia virikkeitä ja herätteitä on saatu kokea. Tällaiseen perusteelliseen keskusteluun soisi päättyvän myös esimerkiksi horror-nallekarhujen tuunailun. En tarkoita vartin palautejutustelua. Eikä keskustelun toisaalta tarvitse tai pidä olla mitään terapiaakaan. Olennaista on, että osataan ja uskalletaan mennä perusasioihin ja keskustella niistä pitkäjänteisesti, kuunnellen, ihmetellen, syvennellen.
Miten opettajia valmistetaan siihen? Kuinka vankat keskustelu- ja ajatteluvalmiudet nykyinen luokanopettajien koulutus tarjoaa opettajille esimerkiksi seuraavanlaisissa aiheista, joihin vääjäämättä päädytään, jos oppilaiden elämismaailman ydinasioihin edetään: minuus ja yksilöllisyys, identiteetti ja sen kehittyminen, itsen suhde toisiin, oikea toiminta ja hyvä elämä, eilinen ja tuleva, onnellisuus ja suru, luottamus ja pettymys, kaunis ja ruma, hyvä ja paha, oikea ja väärä sekä ihmis-, yhteiskunta- ja luontokäsitykset sekä niiden historia ja muuttuminen.
Maailmalla tällaisiin aiheisiin keskittynyt pedagoginen perinne ja toimintatapa kulkee (myös opettajankoulutuksessa) nimillä filosofiaa lapsille, P4C, filosofointia lasten kanssa, lapsifilosofia, filosofinen dialogiopetus ja niin edelleen. Lasten kanssa filosofoimisesta on tullut erittäin suosittua monissa Euroopan maissa, Yhdysvalloissa ja muualla englanninkielisessä maailmassa sekä Etelä-Amerikassa. (Aihepiiriä ja sen kansainvälistä tilannetta esitellään lähteissä mainitussa kirjassa.
Filosofiaa lapsille? Mitä roskaa? Miksi änkyräepäkäytännöllistä spekulaatiota, johon yliopisto-opiskelija joutuu pakolla tutustumaan yhdellä yleisopintokurssilla, pitää varten vasten tunkea vielä kouluihinkin, meistä kaikkein viattomimpien riesaksi?
Kahvila- ja TV-filosofialla kouliintunut ranskalainen debatoija tai pedagogiikan ja pragmatismin yhteyksiin tottunut amerikkainen progressivisti eivät hätkähdä filosofiaa sanana tai ilmiönä. Toisin on ollut laita Suomessa, missä filosofia pitkiä aikoja tarkoitti kahta, keskenään yhteensovittamatonta asiaa: yhtäällä erikoistunutta, teknistä ja marginaalista akateemista lasihelmipeliä ja toisaalla korkeakulttuurista ajatustenlentoa, jota jokin viisaana pidetty mieshenkilö laskeutui kulttuurikansan keskuuteen esittelemään. Näistä käsin ei kovin paljon koulukasvatusta varten ollut ammennettavissa, eikä ole.
Nyky-Suomessa tilanne on kuitenkin jo toinen. Filosofia on alkanut elää vahvasti yliopistojen ja Kyldyyrin tuolla – siis tällä – puolella. Kaikenlaista maihinnousua ihmisten arkilokeroihinkin on tehty. Filosofiakahvilat (tai -pubit) ovat ehtineet vakiintua muutamille paikkakunnille. Monenmoisia filosofiapiirejä kokoontuu vapaan sivistystyön ahjoissa, kansalais- ja työväenopistoissa. Kaksitoista ikäluokkaa abiturientteja on päättänyt lukionsa vähintään filosofian alkeisopinnot suorittaneena, monet paljon enemmänkin. Sofian maailmaa on myyty toistakymmentä painosta ja yli 100 000 kappaletta. Ylipäätään niin kevyttä kuin raskasta filosofista kirjallisuutta ja suomennoksia ilmestyy enemmän kuin koskaan. Populaari filosofia elää myös lehdissä (niin & näin) ja verkossa (Filosofia.fi). Nuorten filosofiatapahtuma vetää täysiä saleja tammikuisin, Suurta filosofiatapahtumaa Tampereella on järjestetty toistakymmentä vuotta (nykyään nimellä Kriittisessä tilassa) ja muissakin filosofisesti virittyneissä yleisötapahtumissa on valinnanvaraa. Filosofia ei siis enää ole edes Suomessa akateemisen yleisön yksinoikeus.
Mutta onko se silti liian vaikea sana kouluille? Jos niin on, niin olkoon. Vaihdetaan se. Jos sana tökkii, niin puhutaan itse asiasta. Puhutaan siitä, mitä Jokelan ja Kauhajoen jälkeen on lasten ja nuorten koulukasvatuksessa kaivattu: että opettajilla olisi koulussa paikkoja ja aikoja kuunnella oppilaita ja keskustella heidän kanssaan rauhassa, syventyen, pohtivasti ja kriittisesti keskeisistä kasvuun, identiteetin kehittymiseen, maailmankuvan ja -katsomuksen rakentumiseen ja yhteiskunnallistumiseen liittyvistä aiheista. Näihin voi etsiä vuosikymmeniä kokeiltuja, tutkittuja ja kehiteltyjä eväitä ”lasten kanssa filosofoinnin” perinteestä, mutta voimmehan me täällä Suomessa nimetä sen miksi tahansa. ”Filosofiassa lapsille” ei nimittäin ole kyse filosofiasta vaan lapsista. Se tarkoittaa lasten ja nuorten itsenäisen ja yhteisöllisen ajattelun tukemista: ajattelun taitoja, problematisoinnin taitoja, kritiikin taitoja sekä yhtä lailla kuuntelemisen taitoja, ymmärtämisen taitoja, dialogin taitoja, yhteisymmärrykseen pääsemisen taitoja. Peruskysymyksiin mennen, vaikeita aiheita karttamatta.
Välitön vastaväite kuuluu: ei koulussa ole tilaa eikä aikaa. Olen eri mieltä: onpas. Jos ei ole, sitä on tehtävä. Tilaa on oltava.
Tilahan syntyy jos on riittävästi tahtoa. Ja tiloja voi etsiä monilta suunnilta. Heitän tässä vain yhden, satunnaisen esimerkin: En ole aivan varma, että meidän on tarpeen käyttää nimenomaan kouluopetuksessa 11 vuosiviikkotuntia eli kurssia siihen, että opiskelemme ”alku- ja patriarkkakertomukset”, ”Egyptistä luvattuun maahan”, ”diakoniatoiminnan”, ”uskonnollisen kielenkäytön luonteen”, ”Vanhan testamentin Israelin kansan vaiheiden ja uskon ilmentäjänä”, ”kristillisen virsi- ja muun musiikkiperinteen” ja ”ihmisen arvon erityisesti luomisen näkökulmasta” (POPS 2004). Samoin on mielestäni verotuksella tuetun valtionkirkon tehtävä opettaa seurakuntaan kuuluville lapsille ”seurakunnasta oppilaan elämässä” (POPS 2004) – ja minusta tätä vastuuta ei pidä sälyttää koulun ajankäytölle. Onkohan tämä täysin kohtuuton kanta? Uskokaa pois, mutta en vastusta luterilaista kirkkoa, päinvastoin toivotan sille onnea ja voimia raskaassa työssä tarjota lohtua ja suuntaa ihmisille.
Mutta mitäpä jos yksinkertaisesti siirrettäisiin tästä kokonaisuudesta vaikka puolet tai ainakin useita kursseja sellaiseen opetukseen, jossa kaikki oppilaat yhdessä (ei uskontokuntansa tai uskonnottomuutensa erottamina) keskustelevat maailmankuvista ja -katsomuksista, elämästä ja kuolemasta, itsestään ja toisista – ei uskonnon nimikkeen alla vaan näiden aiheiden itsenäisen tärkeyden vuoksi. En usko, että peruskoulunsa päättävien lasten ”Raamatun kertomusten tuntemus” (POPS 2004) vakavasti vaarantuisi nykytilanteeseen nähden, vaikka sitä varten olisikin varattuna nykyistä vähäisempi osuus perusopetuksen tuntijaosta.
Kuinkahan moni aikuinen on ylipäätään perillä siitä, mitä eri oppiaineiden opetussuunnitelmat sisältävät? Suosittelen tutustumista, se käy helposti verkossa (http://www.oph.fi/SubPage.asp?path=1,17627,1558). Kun viimeksi opetussuunnitelmat uudistettiin, se tapahtui, kuten Suomessa tavallisesti, enimmäkseen hiljaisenharmaana hiihtona, sulavaliikkeisenä viranomaistyönä. Nyt tarvitaan kunnon julkinen pöyhintä ja myllytys, raikkaita ajatuksia. Vaikka sitten kapuloita rattaisiin.
Hei tuntijakotyöryhmä: rohjetkaa luopua reliikeistä ja ajatella ennakkoluuloitta sitä, millaisesta maailmasta nykylapsi ponnistaa. Ei se paljon vaadi. Saatte pitää polynomit ja biodiversiteetit ja lauserakenteet ja oikean kynäotteen ja ilmakehän kaasujen kemialliset merkit – mutta kyllä te löydätte myös paikan ja keinon sovittaa opetukseen sellaisia sisältöjä ja opetusmenetelmiä, joissa tärkeiden asioiden ajatteleminen ja niistä keskusteleminen ei ole opetuksen oheistoiminto vaan sen pääasia.
Ei voi olla liikaa vaadittu, että kaiken muun hyvän lisäksi opettajankoulutus tarjoaisi välineitä käsitellä myös kaikkein tärkeimpiä asioita. Ei voi olla liikaa vaadittu, että koulussa käsiteltäisiin sellaisia lasten kanssa.
Hei opettajat: löytäkää yhä uudelleen ilot ja nautinnot keskusteluistanne lasten kanssa – myös ja etenkin kun aiheet käyvät vaikeiksi ja puheet painaviksi!
Hei opettajaopiskelijat: vaatikaa, että koulutuksessanne yhtälöiden, eliölajien, suunnistustaitojen, virkkaamisen, pianosäestyksen ja kieliopin preppaamisen lisäksi saatte myös aikaa valmistautua siihen, että tulevan työnne keskiössä on kyky keskustella lasten kanssa maailman ja elämän tärkeimmistä kysymyksistä.
——————
Lähteet
www.filosofia.fi (Viitattu 11.11.2008.)
Tomperi, Tuukka & Juuso, Hannu (toim.) Sokrates koulussa. Itsenäisen ja yhteisöllisen ajattelun edistäminen opetuksessa. Tampere: niin & näin -kirjat, 2008.
Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet 2004. Opetushallituksen verkkosivu: http://www.oph.fi/SubPage.asp?path=1,17627,1558 (Viitattu 11.11.2008.)
[...] kokoelmaan tekstin “Hei koulu! Anna aikaa ajatella!”, joka löytyy myös täältä blogista edeltä. Kirja on ladattavissa verkossa: [...]