Children & political agency

[Alustus paneelisessiossa "Child policy meets children as political agents", konferenssissa Power: Forms, Dynamics and Consequences 22.--24.9.2008, http://www.uta.fi/Power2008/]

Children & political agency

I want to make just one argument divided into two simple points which both deal with problematics of considering children as a group or segment.
When we use the denomination ”children” we always run the risk of misrepresenting as unitary and homogeneous something that is obviously varied and heterogeneous. Thus we sometimes end up forgetting the inner differencies within the categories of children/ child/ childhood.
To point out the problems in this, I will shortly outline what could be called vertical and horizontal aspects of this question.

Vertical: Children’s political agency
There are at least four ways through which children play part in the political discourse.
1) Children as political actors in the same way as nature can be a political actor: as a force that creates momentum to be counted for and reacted with in a way or another by the “proper” body politic.
2) Children as social factor: for instance in ways that have to do with their position in relation to the everyday life of parents and other adults (child care, nurseries, adult working life and its needs etc.), or the social needs of socialization and all the processes related to it (schooling, education etc.)
3) Children as a boundary of politics, as the other or the other side of politics, as the “non-politics” and the “a-political” — in the sense in which we think that politics starts where children or childhood ends.
4) Children as political actors in their own right, fully functional subjects and agents — what we normally mean by political agency.

And it is this last category which we seem to understand the least. Even if we try to avoid it, it seems that the age-limit of franchise, the right to vote, imposes itself on our thinking about the political agency of children. But if we try to reach a definition of what political agency consists of in some other, more substantial way, we end up in problems. This becomes immediately obvious, if we start to think what political agency means in adults and how we understand the differencies between different adults as actors in political sense. To set up very high qualifying measures for the substance of “full political agency” (rationality, reflectiveness, consciousness, self-determination, activity) would result in disqualifying indeterminate portion of adults as well. What more, we could not even decide how large a portion this would be, as there is no “test” by which to determine the level of political rationality and practicel self-determination of a person — and even speculation on this is somewhat taboo: it does not seem to be politically correct to question adults’ capabilities of sound political judgement, however stupid their political actions are. How stupid can a person be (politically) to be still counted as a responsible political agent?
–> We need to question the force of legal limits on our thinking.
–> We have to remember to compare the idea of child’s political agency with our views on adult’s political agency.
–> Through these it is easily noticed that all distinctions that are more than purely formal/legal (“substantial” so to speak) become completely blurred.
–> Someone categorised formally as a “child” can have better judgement in political issues than another who is categorically an “adult”. And this is obviously the factual case very often and with many people.

From the point of view of child policies and child work, it must be noted that:
- Laws function by using fixed definitions, definable general boundaries.
- Research doesn’t, and shouldn’t, and cannot function this way. On the contrary, I would say that one function of research is exactly to show how and why fixed definitions and clear-cut boundaries fail or misrepresent the social realities.
But what about child policy. And what about field practices that interpret and implement child policies. What should we think of their relation to boundaries and definitions, like age-limits for instance?

Horizontal: Homogeneity
The second point is to question the horizontal understanding of children as a group that would be self-identical, unitary in some sense. When we think of children as a natural force or a social factor or a determined and defined boundary of politics, then we can think of them as a collectivity, as a whole, at least up to a point. But if we try to think them as political agents in their own right, then we run into troubles if we forget to look at the differences. Again, the analogy with adults makes this clear.
–> We need to end thinking children as a unitary group
–> We need to compare our claims of children as group to our views of adults as a group.
–> We must never forget the significance of economic, social, cultural, ethnic, gender differences also when children are in questions, and even less can we forget the decisively important individual differences in cognitive, moral, judgemental (etc.) development.

When we say, for instance, that “children are the best experts of their everyday life”, as is quite often said in different contexts of child policy and child work, we cannot understand this literally. And when we start to narrow down what we really mean by saying this, many problems appear. Taking the analogy with adults once more, we may perhaps notice that it is extremely ambiguous to say similarly that “all adults are best experts of their everyday life”. All fields of social work, psychological or other guidance and counselling, for instance, exist exactly because we as adults are not all the time the best experts of our own everyday life.

What do we mean then by saying that “children are the best experts of their everyday life”? In children’s case I suppose this is mainly a necessary rhetoric to compensate for the fact that children usually have so little to say and decide in their own life. When we emphasise their expertise in their life, we are probably just saying that they should have a chance for a more powerful voice of their own, that their ideas should be listened to and paid attention to more, and that they should have more autonomy in at least some areas of their life.

But as what comes to the political agency and responsability of a particular individual child, there is nothing to generalise: if we want to know, we have to get to know that particular individual child.

[Alustuksen pohjalta kirjoitettu suomenkielinen blogikirjoitus Nuorisotutkimusverkoston Kommentissa 18.11.2008: http://www.kommentti.fi/sivu.php?artikkeli_id=493]

Critical pedagogy & the Finnish context

[Puheenvuoro Kasvatustieteen päivillä sekä Mediakasvatuksen kesäkoulussa]
17. 8. 2008

Critical pedagogy & the Finnish context

First I want to point out is how important it is to remember that reasonable talk of critical pedagogy in Finland needs to start with situated and contextualized analysis. Otherwise we run the risk of imitating foreign sources and ending up with saying nothing meaningful for the Finnish predicament. The same applies almost always to any questions concerning educational policy and schooling, where there is significant variation in local, cultural and national traditions. We must know where we are and how we came here, in order to know what we should do next. So, the central motivation for our thoughts here has been to highlight some differences between our national context and the one in the US, from where the most of critical pedagogy arises today.

Secondly, and in keeping with these aforementioned remarks, I think that it is more productive to think of critical pedagogy through specific, particular cases, than to talk of it as a universally applicable concept and pedagogical approach.

Following these premises, I am not going to say something about critical pedagogy in the first place, but instead attempting a very brief analysis of the present context and situation in Finland, and the challenges we are facing today.

Traditionally the Finnish and Scandinavian welfare state model has been characterized by socio-economic equality in many different forms, for instance:

- The disparities of income have been relatively low, or even absolutely low and usually the lowest in the whole world.
- Social differences and distances between the social classes have been moderate, out of which follows that the ways of life from one group to the other have been quite similar to each other. (There is no aristocracy in Finland and there has been no privileged luxury class, at least up until now.) This has helped to hold up a certain social solidarity and “social contract” typical of the Nordic societies.
- The same similarity and homogeneity has also characterized Finland culturally. To take one example, in the late 60’s over 90% of the Finnish population shared the same language, same ethnic background, and the same Lutheran Christianity as their religion. This cultural one-of-a-kindness has understandably in turn supported the forms of social equality.
- The differences in social participation and economic situation of men and women have been relatively small — which is not to say that differences would not exist.
- Formal education has taken place almost exclusively through public schools which bring together children from all social classes, and there haven’t been even serious suggestions to build up a parallel system of private schools.
- Schooling has been based on centralized control and national curriculum, and the teacher education has taken place in universities with notably unitary contents and forms of teacher training.
- The ideology of schooling has been encouraging collectiveness, integration and inclusion instead of differentiation and individualism. Our great renewal of the public school system and modernization of the basic curriculum took place in the late 60’s and resulted in the early 70’s in the birth of the so called “peruskoulu”, “basic school”, which means the first nine years of comprehensive school with completely unitary schooling for all children. Later in the 80’s also the differentiation of students on different levels of attainment in certain subjects (languages and math) was given up, so that in the end also the content of the curriculum was made common for all students. Both of these renewals were sharply criticised at the time, but proved to be beneficial progresses. The integration and equality in schooling has been the case up to the point where many have found reasons to criticise the system for its homogenising and “flattening” effect on the masses of students.

We can assume that the Finnish success in PISA-studies has been partly result of this whole pattern of social cohesion, and as an important aspect of it, the PISA-studies also showed that social and regional variation in educational results in Finland has also been amongst the lowest in the world.

Of course many things are changing and have been changing for some time. It is not far fetched to say that the golden period of welfare state building in Finland lasted from the reconstruction after the second world war up to the 1980’s, and that this period ended in the turn of the 1990’s with economic depression caused by overheated financial markets and the end of the bilateral trade with Soviet Union. All the way to the late 80’s the new generations held as a reasonable expectation that their prosperity would keep on growing and the welfare state would continue to be strengthened, but the “depression generation” experienced the end to this and the beginning of harsher expectations and attitudes.
Since that, since the early 90’s, many things have gone for the worse. Step by step there have been changes affecting all the aspects of the egalitarian ideal.

For example, as educational policy research has already shown, the individual choice, freedom and differentiation were the key words for national educational reforms in the 90’s. At the same time the youth research has found out that the differences within the living conditions and future opportunities of young people are clearly growing. There is a widening gap between those children and young people who are well off, who are integrated and who have the means and the motivation to speak out with their own voice, and those who have none of this, who feel marginalized and alienated, or rather, who couldn’t care less of how the mainstream society sees them.

And as we all know, within the economic and political elite there is the ever more popular discourse which claims that to widen the income disparity is not only a necessary incentive to keep the “talented” motivated and working in Finland, but also beneficial for the society as a whole and even the only way to stay afloat in the global economy. This is a very common argument by many economists and practically all neo-liberal writers.
The moderate and socially responsible version of this conception is the well-known min–max-principle of philosopher John Rawls, proposing that the income disparities are morally approvable only as long as they benefit also the poorest ones, those who are in the weakest position in the society.

But the question is not as simple as that. The research shows many ways in which greater income disparity and increase in the relative poverty can be damaging too, even if the living standards are not affected when measured as absolute poverty. For instance, socio-economic status gets inherited from the parents more frequently in countries where the socio-economic differences are bigger. (In Finland the parent’s income will predict only 15–20 % of their children’s income level, but even 40–60 % in countries like Britain and the US where the income gaps are much bigger.) The subjective experience of well-being is also strongly affected by the perceived gaps in wealth within a society. This has been shown to affect all aspects of individual life: from health to political participation.

In the end this is quite easy to understand. As a simplified thought-experiment let’s think of an island with 40 deserted inhabitants. Imagine that everybody’s basic needs are met, but all of a sudden half of the people get an apartment, a television and a cellar full of fine wines and gourmet food. The other 20 get one extra meal per week. Obviously everybody’s absolute standard of living has gone up. Yet, half of the inhabitants feel that they have been impoverished. This feeling is not imaginary, but real – and it is not only a feeling, it is a very real form of poverty, when seen in its social context. What we are, we are in relation to significant others around us. And our fellow citizens within the same society are our significant others as what comes to socio-economic status and feeling of well-being.

Thus in many ways the most important aspect of egalitarianism is clearly economic. Differences in wealth resonate in all the other areas of inequalities.
So, to recapitulate: to defend the Finnish and Scandinavian tradition of small income disparity is the first priority and challenge we face today. The pressures against the egalitarian ideal by no means signify that the chances of keeping it up have been lost or that we should give up defending it.

But, to be sure, when we look at the field of schooling and education, the picture is more complicated. The ideal of equality can also become the myth of equality (through the rhetoric of equality). The traditional weakness of the Finnish culture and politics has been blindness to diversity when thinking that “we” are not only all equal but also the same and similar with each other. The question of minorities, of any kind, has not been traditionally well addressed in Finland, so now that Finland has already become and is fast becoming more diversified culturally, this is part of the main challenge also for the Finnish education and pedagogy.

As a summary:

(1) Equality has been and still is the strength of the Finnish model both in society and schooling.
(2) Cultural homogeneity and blindness to differences (gender, ethnicity, cultural, religious) is its traditional main weakness.
(3) The biggest present day and future risk is posed by the pressures to get rid of our egalitarian tradition.
(4) Thus, the challenge is to recognize and support diversity without losing the tradition of equality.

—————————-

Many political thinkers, the Canadian philosopher Charles Taylor amongst them, have in recent years shared the conception of the ancient Greek philosophers that a truly democratic community can not exceed certain reasonable size (amount of population/ citizens). This is of course also one of the points behind initiatives of local democracy. In connection to this it is worth to remember that Finland is altogether by its population still much smaller than many metropolitan cities in the world. This is certainly significant if we are trying to build democratic practices and trying to support democratic mentalities and the feeling of social solidarity.

So, because of the historical tradition of strong welfare state, because of the present day situation which has not yet opened up as an irreversible gap between social classes, and because of the compact size of the civic society here, it could be said that not all hope is yet lost in Finland, as it might be in many ways in the US, as P. McLaren and other critical pedagogues have remarked.

Osallisuutta, osallisuutta – mutta mitä se on?

Heinäkuun aikana Helsingin Sanomissa ilmestyi yhdeksänosainen vieraskynäsarja, jossa tarkasteltiin “lasta osana yhteisöä”. Sarjan artikkelien kirjoittajina oli Lasten terveysfoorumin jäsenjärjestöjen edustajia eli lasten (ja nuorten) elinolojen puolesta erilaisissa käytännöissä työskenteleviä asiantuntijoita. Konsepti oli hyvä, paitsi ajankohtaisuutensa vuoksi (ehdin aiemmin blogissa jo todeta, että esim. Jokela-tragedian nostattamaa keskustelua olisi ollut paikallaan jatkaa sitkeämmin), myös siksi, että median asiantuntijapuheenvuoroissa esiintyvät useimmiten tutkijat ja nyt näkökulmia oli haettu lähempää käytännön kenttätyötä. Sarjan artikkelien pitäisi löytyä myös täältä.

Mitään kovin uutta ja yllättävää artikkeleissa ei esitetty, mutta miksipä pitäisikään. Lasten ja nuorten hyvinvoinnin välttämättömät tukipilarit jo tunnetaan varsin hyvin, joten paljolti sarjassa olikin kyse vain niiden kertaamisesta näkyvällä julkisella paikalla. Puheenvuoroista voi poimia esimerkiksi seuraavat keskeiset muistutukset (suluissa artikkelin numero sarjassa):

“Osallisuuteen kasvaminen lähtee kotoa.” “Osallisuus on oikeutta omaan identiteettiin ja arvokkuuteen osana perhettä tai muuta yhteisöä.” “Vanhempien esimerkki kodin sisäisten asioiden hoidosta ja kodin ulkopuolella toimimisesta antavat lapselle ja nuorelle mallin siitä, kuinka yksittäinen kansalainen voi vaikuttaa tärkeiksi kokemiinsa asioihin.” “Lapset ovat oman arkensa parhaita asiantuntijoita.” (1)

“Nuoret ovat oman elämänsä parhaita asiantuntijoita.” “Oman [osallistumisen, vaikuttamisen] kyvykkyytensä löytääkseen nuori tarvitsee jo lapsesta alkaen tuen, kannustuksen ja motivoinnin lisäksi tilaisuuksia, joissa hänen ymmärrystään pidetään arvokkaana ja tärkeänä.” (2)

“Parhaimmillaan kouluyhteisössä kasvatetaan omaa identiteettiä, itsetuntemusta ja kestävyyttä sietää arjen pettymyksiä ja vastoinkäymisiä sekä joustavuutta ristiriitojen ratkaisemisessa – eli tietoja ja taitoja, jotka kuuluvat hyvän mielenterveyden ominaisuuksiin.” “Yhteisöllisyyden perusedellytyksiä ovat ihmisten läsnäolo, yhteinen aika ja paikka sekä pysyvyys ja muuttumattomuus.” “Eniten koulu opettaa omilla toimintatavoillaan.” “Huomiota pitää kiinnittää myös opettajan omaan jaksamiseen ja tuen tarpeeseen.” (3)

“Vaikka lapsille suunnattu seura- ja järjestötoiminta onkin erittäin tärkeää, harrastamisen määritelmään on syytä ottaa mukaan myös lasten osallisuus ja oman tekemisen kulttuuri.” “Lapset voivat mainiosti osallistua kerhon toimintojen suunnitteluun ja ideointiin. Tämä edellyttää, että aikuiset eivät näe lapsia vain kerhotoimintojen kohteena vaan aktiivisina toimijoina.” “Vertaisryhmän merkitystä lasten hyvinvoinnille ei saa aliarvioida.” (4)

“Vuorovaikutteinen media on vähentänyt lasten ja vanhempien yhdessäoloa samalla kun se on mahdollistanut nuorten välisen vertaisviestinnän ajasta ja paikasta riippumatta.” “Vanhemmat tuntevat ja valvovat huonosti lastensa media-arkea. Monet nuorten suosimat verkkopalvelut ovat käytännössä aikuisille tuntematonta vyöhykettä.” “Nuori ei samaistu aikuisiin vaan ikäisiinsä. Aikuisten tarjoama verkkotuki saattaa siksi jäädä nuorille etäiseksi. Aikuisten ohjaama nuorten välinen vertaistuki on mahdollisuus, jota ei ole vielä hyödynnetty.” “Turvallinen arki ja vanhempien kiinnostus lastensa tekemisiin mediassa ovat paras suoja median haittavaikutuksia vastaan.” (5)

“Vauva ei synny tyhjiöön vaan ympäristöön, jossa on vauvaan liittyvää historiaa ja kulttuuria, tapoja ja toiveita.” “Vauvaan kohdistuu aina paljon odotuksia, mutta aina odotukset ja edellytykset eivät kohtaa.” “Osallisuus perustuu yhteistyöhön. Miten muuten vauva oppii yhteistyökykyiseksi, itsestään ja toisistaan vastuuta ottavaksi ihmiseksi kuin kokemalla, että hänen mielipiteellään on merkitystä: se kuullaan ja se johtaa johonkin.” (6)

“Isien osallistumisesta lasten kasvatukseen onkin tullut hyvän isyyden määritelmä, koska sillä nähdään olevan myönteisiä vaikutuksia lapsen kasvulle ja kehitykselle.” “Siksi olisikin tärkeää, että sosiaalipolitiikka tukisi nykyistä paremmin isille suunnattua perhevalmennusta sekä työn ja perheen yhteensovittamista.” (7)

“Lapsi työstää oppimistaan keskittyneen leikin avulla, mikä tuottaa iloa, mutta on myös välttämätöntä elämäntaitojen ja mielenterveyden kannalta.” “Kotiviihteen aiheuttama taustahäly ja perheen vapaa-ajan käyttäminen kuluttamiseen ovat heikentäneet keskittyneen leikin asemaa. Kun leikki vaarantuu, lapsen kriittinen ajattelu ja aloitteellisuus jäävät heikoiksi ja median vaikutus vahvistuu.” “Mainokset ja markkinointi tunkeutuvat tiloista yksityisimpään, ihmismieleen, joka on lapsilla ja nuorilla erityisen altis vaikutuksille.” “Jokainen aikuinen voi vaikuttaa tulevaisuuteen paitsi omalla esimerkillään myös suojelemalla lasten ja nuorten kasvurauhaa. Tämä edellyttää myös nykyisen lainsäädännön kehittämistä. Markkinointia ei saa enää jättää elinkeinoelämän itsesäätelyn varaan.” (8)

“Mitä paremmin osaamme integroida yhteiskuntaamme kaikki lapset ja nuoret heidän alkuperästään riippumatta, sitä paremmin me kaikki voimme.” “Suomessa on nykyisin 34 000 toisesta kulttuurista muuttanutta alle 18-vuotiasta lasta ja nuorta; vuonna 1990 heitä oli alle 5 000.” “Nuori oppii osallisuuden taidot parhaiten yhdessä omien ikätovereidensa kanssa.” “Meidän on huolehdittava siitä, että muista kulttuureista tulevat lapset ja nuoret pääsevät osallisiksi kulttuurista, joka on osa lastemme ja nuortemme elämää.” (9)

Artikkeleissa oli toki myös paljon yllälainattuja yleisiä kommentteja täsmennetympiä havaintoja: esimerkiksi perhekokoukset lasten osallistumismuotona ja lasten äänen kuulemisena; arjen dialoginen vuoropuhelu sukupolvien vuorovaikutuksen lähtökohtana; vaikuttamisen tukeminen koulun käytännöissä ja kodin ja koulun yhteistyön tehostaminen; lapsi-vanhempi-kerhotoiminta lasten omaehtoisen harrastamisen edistämisessä; nuorten verkkovertaistuen kehittäminen mediakasvatuksen ja nuorisotyön uudistavana toimintatapana; vauvan puhutteleminen aktivoivan ja turvallisen kasvuympäristön luomisen lähtökohtana; perhevalmennus ja isien vertaisryhmät isyyden tukemisessa; perheiden kulutuskriittisyys ja tiukempi markkinointilainsäädäntö lasten kasvuehtojen turvaajana; uimaopetus esimerkkinä kulttuurisesti integroivasta järjestötoiminnasta.

Jos jotakin olisi toivonut lisää, sellaisia olisivat kuitenkin olleet juuri vieläkin yksityiskohtaisemmat, konkretisoidut ja käytännölliset toimintaehdotukset, toiveet ja malliesimerkit. Mielellään olisi lukenut enemmänkin etenkin siitä, millaisissa kohdissa ja millaisin tavoin lasten ja perheiden kanssa työskentelevien järjestöjen asiantuntijoiden mielestä poliittinen päätöksenteko, lainsäädäntö, sosiaalipolitiikka, viranomaistoiminta, taloudelliset tukimuodot ja julkisrahoitteiset instituutiot voisivat entistä paremmin antaa tukensa lapsiperheiden arjen käytännöille. Ei niin, etteikö käytännön toimijoiden ja perheiden itsensä puhuttelu olisi tarpeellista myös, mutta julkisella foorumilla puhuttaessa puheen suuntana on tavallisen lukijakunnan lisäksi politiikan ja hallinnon toimijoiden eliitti – ja myös tavallista lukijakuntaa yhdistää kaikkein yleisimmässä muodossaan heidän poliittinen yhteisönsä, valtion kansalaisuus ja “osallisuus” julkisiin asioihin vaikuttamisessa.

Sivuhuomautuksena sanottakoon samalla, että Ritva Kuusiston ja Anki Pulliaisen artikkeli “Lapset ovat liian arvokkaita markkinoiden pelimerkeiksi” osoitti ennenaikaiseksi edeltävän blogikirjoitukseni väitteen siitä, ettei lapsiin suuntautuvan ja lapsia hyödyntävän mainonnan kritiikkiä enää esitettäisi samalla terävyydellä kuin 1970-luvulla. Heidän tekstiään oli virkistävä lukea juuri siksi, että sanottavaa ei puettu pelkäksi hyvien asioiden toivomuslistaksi, vaan rohjettiin esittää suorapuheista kritiikkiä.

Erityisesti sarjan kaksi ensimmäistä vieraskynää keskittyivät perhekontekstiin ja lasten ja vanhempien keskinäiseen vuorovaikutukseen. Susanna Leimio-Reijosen artikkelissa “Sukupolvien dialogi kasvattaa sosiaaliseen osallistumiseen” on erityisen paljon omaan tutkimukseeni liittyviä huomioita.

Arvelisin kuitenkin, että yksi osallisuuden tai pikemminkin osallistumisen suurimmista esteistä jäi sarjassa käsittelemättä, vaikka monia muita ansiokkaasti tutkailtiin. Tarkoitan osallistumisen houkuttelevuutta, kiinnostavuutta ja koettua mielekkyyttä: vaikka kaikki puitteet olisi luotu artikkelisarjassa hahmotelluilla parhailla mahdollisilla tavoilla niin kotona, päiväkodeissa kuin koulussakin, voi olla, ettei osallistuminen sittenkään kiinnosta. Miksei? Miksei osallisuus aikuisten maailmassa ja aktiivinen osallistuminen yhteiskunnallisissa asioissa kiinnosta?

Ehkä tämä on sukupolvikuilun ydinkysymys: toiminnan on oltava omaksi koettua. Aina näin ei ole niissä puitteissa, joissa aikuisten arvomaailma tai vanhempien hyväksymät toimintamuodot rajaavat mielenilmaisun mahdollisuuksia. Joissain eettisissä ja yhteiskunnallisissa kysymyksissä nuorten toiminta voi nimenomaan suuntautua sitä vastaan, minkä nuoret näkevät aikuissukupolvien vakiintuneeksi elämäntavaksi. Erityisesti näin on esimerkiksi kulutuskritiikissä, ympäristökysymyksissä tai eläinten oikeuksissa. Tällöin ei ole aivan yksinkertaista sanoa, että kyseessä on osallistuminen. Kapinoiva vaikuttaminen lähtee motivaatiosta, jonka julkilausuttuna ideana on olla osallistumatta – ainakin siihen, minkä nuoret kokevat aikuisten vallitsevaksi elämänmuodoksi.

Edeltävä ajatus nousi mieleen muun muassa lukiessa Leimio-Reijosen puheenvuorosta, että “nuorten osallisuudesta voidaan puhua kahdella tavalla: sopeuttamisena yhteiskuntaan tai kasvattamisena aktiiviseksi kansalaiseksi, joka osaa, voi ja tahtoo olla mukana”.

Tähän voi muistutuksena lisätä kaksi asiaa: ensinnäkin mainittujen kahden ilmiön – joita voisi kutsua sosiaalistamiseksi ja kasvatukseksi – välillä on vain veteen piirretty viiva; toisekseen yhteiskuntaa uudistava toiminta, aktiivinen kansalaisuus, voi olla myös kieltäytymistä mukana olemisesta. Tässä mielessä on toisinaan niin, etteivät kasvuikäiset jää kasvatuksen “kohteiksi”, vaan he omalla toiminnallaan ja esimerkillään kasvattavat vanhempiaan ja aikuisikäpolvea, joskus myös itse tiedostaen tämän kasvatustehtävän omaksi vastuukseen.

Toivottavasti lehtiä luettiin myös heinäkuussa, vieraskynäsarja oli tärkeä ja kohdallaan. Tähän nähden kaikki edeltävät reunahuomautukset ovat pohjimmiltaan vain myönteisessä mielessä sarjan herättelemiä ajatuskulkuja. Yhtä reunahuomautusta en kuitenkaan malta olla vielä esittämättä, koska se tuli kutsumatta mieleen sarjan artikkeleissa käytetystä käsitteistöstä: Nyt kun hallitus on käynnistänyt lasten, nuorten ja perheiden hyvinvoinnin politiikkaohjelman, jonka yhteyteen Akatemia rakentaa suunnattua tutkimusohjelmahakua, on selvää, että se on alkanut gravitoida alan toimijoiden ja tutkijoiden kiinnostusta ja kielenkäyttöä. Sanapari “terveys” ja “hyvinvointi” näyttää esiintyvän kasvavalla tiheydellä niillä suunnilla, missä politiikkaohjelma on potentiaalinen rahoituslähde. Myös yliopistoissa tämä näkyy: lapsia ja lapsuutta käsitteleviä artikkelikokoelmia on tekeillä ja suunnitteilla samaan aikaan enemmän kuin koskaan ennen, ja jo aiemmin käynnistettyjen (ja myös jo päättyneiden) tutkimushankkeiden otsikoihin näytetään jälkikäteisesti ujutetun “lasten ja nuorten” “terveyteen ja hyvinvointiin” viittaavia fraaseja. Mutta mitäpä siitä, itse asia on ensisijainen, eikä sen tärkeyttä ja ajankohtaisuutta tarvitse epäillä.

60-luvun käänne ja lasten oikeudet

Nuorisotutkimuksen Kommentti-verkkokanavalla on kevään aikana julkaistu Lapsuuden politiikat -nimistä kolumnisarjaa, jossa viimeisimpänä ilmestyi oma kolumnini:

http://www.kommentti.fi/sivu.php?artikkeli_id=379

(Kolumnisarjaa on koonnut Kirsi Pauliina Kallio, ks. myös hänen ylläpitämänsä Lapset ja politiikka blogi/tutkijaforum: http://lapsetjapolitiikka.blogspot.com/)

Tuossa Kommentin kolumnissani mainitsen Tammen Huutomerkkisarjan, jota olen vuosien varrella puolihuolimattomasti keräillyt niin, että noin sadasta aikanaan ilmestyneestä niteestä puuttuvia on enää tusinan verran. (Jos jollain sattuu olemaan ylimääräisiä kappaleita muutamalla eurolla myytäväksi, ostan mielelläni. Lista puuttuvista tämän tekstin lopussa.)

Huutomerkkien kaltaisille kärkkäille puheenvuoroille olisi edelleen käyttöä nopean esseistiikan tai pitkäkestoisen, hitaan tutkimusraportoinnin välissä ja yhdistelminä. Niin tuntuu ajattelevan moni kustantamokin, koska juuri viimeisen vuoden aikana pamflettisarjoja on käynnistelty siellä ja täällä. Myös Huutomerkkisarja heräteltiin uudelleen, mutta nähtäväksi jää, kuinka nykyisissä toimii sama särmikkyyden ja tutkivan asenteen yhdistelmä. Ennen kaikkea kysymys kuuluu, kuka nykyään olisi valmis kirjoittamaan, kun ainakin akateemisen meritoitumisen näkökulmasta pamfletit menevät enemmänkin miinusmerkkisiksi.

Huutomerkit eivät myöskään syntyneet tyhjästä tai kustantajien laskelmoinnista (ainakaan yksinomaan), vaan kanavana 1960-luvun yleiselle yhteiskunnalliselle keskustelulle. Sukupolvi etsi itseään ja uutta Suomea, tai koitti kadottaa molemmat, kuten aikalaiskuvauksista – romaaneissa esim. Salaman Tapahtumien kulku (1969), Ojaharjun Amok (1970) – voi todeta. Lehtimaailmassa innostus ruokki Ylioppilaslehteä, Kulttuurivihkoja, Aikalaista (1964–67), ja montaa muuta, päivälehtiäkin. Huutomerkkisarjankin synnyttivät yhtä lailla kirjoittajat kuin lukijat, oli tarvetta ja halua sanoa. Monien mielestä liikaakin, mutta aina rapatessa roiskuu ja täysin sileään konsensusyhteiskuntaan verrattuna reippaammat ajat ovat tarpeen.

On toki tunnetusti myös väitetty, että koko 60-luvun kuohunta keskittyi kulttuurieliittiin eli pariin ravintolaan ja toimituskiinteistöön Helsingin keskustassa ja ”uusi sukupolvi” kutistui tiettyihin nimeltä mainittaviin sankarikirjoittajiin, -taiteilijoihin ja etenkin -runoilijoihin (joista muutama antoi kansallisen sankaruutensa kruunuksi myös henkensä nopeasti oman käden kautta tai hitaammin pullon välityksellä). Suomalaista kulttuuria ja yhteiskuntaa kaiken kaikkiaan katsoen tuntuu silti uskottavalta, että jotain mittavampaa oli käynnissä siirryttäessä 1950-luvulta 1970-luvulle. Tässä mielessä Pekka Kejosen lausahduksen runouden tuolloisesta uusiutumisesta voisi laajentaa kulttuuriin muutenkin: ”1960-luku ei niinkään ollut se modernismin jatke joksi perinneyhdistyksen pojat sitä koettavat muotoilla vaan murtuma, jonka hedelmöittävää, monen tekijän kokonaisvaikutusta yksisilmät eivät yksilöimishalussaan uskalla vieläkään myöntää.” (60-luvun kuvat, s. 49. Moni muukin muistelma kuvaa aikakautta paitsi kiinnostavasti myös ironisen (itse)kriittisesti, kuten Arvo Salon Kirjavat päivät, tai ajan kääntöpuolta esimerkiksi Leo Lindstenin Istuja pitkän illan.)

Huutomerkkisarjassa ilmestynyt Marjatta Kuparisen teos Lapsi kansalaisena (1971), josta kolumnin aloitan, on mitä selvimmin osa 1960-luvulla vauhdittunutta keskustelua. Artikkelissaan ”Suomalaisen lapsipolitiikan mutkainen tie” Satka, Moilanen & Kiili lähtevät liikkeelle juuri 60-luvun murroksesta ja viittaavat myös Kuparisen teokseen esimerkkinä lasten asemaa koskeneen keskustelun noususta. Järjestelmän tasolla koulun ja sosiaalihuollon mittavat uudistukset mainitaan yhteydessä uusiin ajattelutapoihin. Tässä mielessä esimerkiksi peruskoulu ja kouludemokratia (kouluneuvostot) olivat saman murroksen tuotteita, vaikka jälkimmäinen sittemmin haudattiinkin siinä missä edellisestä ylpeillään yhä ainakin Pisa-raporttien aikaan.

Uutta etsinyt sukupolvi, uudet kulttuurivirtaukset ja yleisvasemmistolainen politiikka löysivät toisensa: ”1960-luvun muutosten syvyyttä ja nopeutta on selitetty samaan aikaan tapahtuneella tuotannon nopealla rakennemuutoksella sekä kulttuurin ja politiikan murroksella. Kun yhteiskunnan eri alueilla, etenkin kulttuurissa, politiikassa ja työelämässä, tapahtuneet muutokset voimistivat toisiaan, sen seurauksena monet yleensä pitkiäkin ajanjaksoja vakaana pysyvät rakenteet saattoivat joutua uudelleenneuvottelun kohteeksi.” (Satka ym. 2002, s. 246)

Sosiaalipoliittisesti tällaisia “uudelleenneuvottelun” kohteita (vaikka sana onkin aika siloiteltu ja kliininen debatteihin nähden) olivat muiden muassa sukupuolten välinen työnjako, eli naisten työssäkäynti ja kotiäitiys, sekä toisaalta lasten yhteiskunnallinen asema. Ei ole vaikea kuvitella, millaisia jännitteitä näiden kahden keskustelunaiheen risteymissä syntyi kun vastakkain olivat 50-lukulainen perinnearvojen ideologia ja 60-luvun loppupuolen radikalismi. (Jälkimmäinen toki kaiken radikalismin tavoin oli sanoissa vielä paljon tekoja voimakkaampaa. Sympaattisen ja tahattomankin hauskan kuvauksen arjen elämäntaparadikalismin hankaluuksista saa esimerkiksi vuonna 1970 Gummeruksen ”sipuli-sarjassa” julkaistusta, Jukka Kemppisen suomentamasta tanskalaiskirjasta Ryhmäavioliitto, jossa tuolloisten kommuunikokeiluiden asukkaat yksi toisensa jälkeen kertovat, miten ajatukset ja ihanteet kovin kitkaisesti jos lainkaan siirtyivät käytäntöön).

Lapsi kansalaisena -kirjan keskeisintä sisältöä oli ja on yritys havahduttaa siihen, miten vähän lapsilla on oikeuksia – ja miten huonosti vähätkin oikeudet käytännössä toteutuvat. Lapsi ei ole varsinainen kansalainen, ei tietenkään täysivaltainen, ei itsemääräävä, muttei aina edes puheoikeuksinen, puhumattakaan, että olisi kuunneltu tai kuultu. Eikä laeissa määriteltyjä kansalaisoikeuksia yleismaailmallisempi Lasten oikeuksien julistus, joka kirjan julkaisuajankohtana oli vielä melko tuore asiakirja (1959) ja yksi 60-luvun lapsikeskustelun herättelijöistä, paljon paperiaan enempää painanut. Uutisista päätellen saman voi sanoa asiakirjasta edelleen ja niin kai myös lasten yhteiskunnallisesta asemasta, monelta osin.

Kirjan sanoman kannalta sen nimi voisi olla ”Lapsi epäkansalaisena”. Myöskään itseään ilmaisemaan tai puolustamaan kykenevillä vanhemmilla lapsilla ei ole kansalaisen tai edes yksilön asemaa kuin paikoittain. Nekin oikeudet, joiden toteutumista yhteiskunta valvoo, ovat lähinnä negatiivisia oikeuksia, suojelluksi tulemisen oikeutta, ja positiiviset oikeudet, kuten koulutus, kääntyvät herkästi velvollisuuksiksi.

Jos on olemassa esimerkiksi oppimisen velvollisuus, silloin tiedetään jo, että kyseessä on toivotunlaisten kansalaisten kasvattamisen instrumentti yhteiskunnan (tai pikemminkin valtion) käytössä. Toisaalta pitäisi ajatella, että juuri velvollisuuden luonne asettaa yhteiselle yleissivistävälle koulutukselle aivan erityisen tiukat pedagogis-moraaliset vaatimukset. Jos koulutusjärjestelmä ei vapaavalintaisessa jatkokoulutuksessa tarjoa mitään yksilön näkökulmasta mielekästä ja kehittävää – jos julkista koulutustarjontaa yliopistoja myöten virtaviivaistetaan yhä selvemmin vain työmarkkinakelpoisten kansalaisten tuottajaksi ilman, että työmarkkinoilla on tarjolla mitään sellaista yksilön saavutettavissa olevaa työtä, jonka hän kokee merkitykselliseksi ja kehittäväksi – tämä on tietysti suuri ongelma, mutta vielä sitäkin suurempi on, jos oppivelvollisuuskoulu toimii samoin. Lasten oikeuksista perimmäisiä on kai – suojan, ravinnon, turvan ja terveydenhoidon takaamisen lisäksi (hyväksytyksi ja rakastetuksi tulemista kun ei oikein voi oikeuksina valvoa) – mahdollisuus kehittää kaikkia omia kykyjään niiden täyteen mittaan, niin ettei julkisyhteiskunta estä vaan tukee tätä pyrkimystä. Kuinka hyvin näin on? Hämmästyttävän vähän tästäkin aiheesta keskusteltiin viimeisimmän opetussuunnitelmauudistuksen yhteydessä.

Mainitsin aikaisemmassa kirjoituksessa, että siltä vaikuttaa, ettei kaikista Jokelan jälkeisistä ponnekkaista puheenvuoroista huolimatta mitään näytä muuttuneen lasten ja nuorten elämään kohdistuvan yleisen kiinnostuksen määrässä. (Erinäköisiä komiteoita ja tilaustutkimuksia varmasti käynnistettiin mittavasti, mitä voisi skeptisesti kääntöpuoleltaan pitää yhtenä tavanomaisena ”institutionalisoidun vastuuttomuuden” muotona, jolla aikuisväestö ulkoistaa oman vastuunsa byrokratialle ja julkisjärjestelmälle, kuten laajasti käy myös yhteiskunnallisen kasvatuksen tai katsomuksellisen kasvatuksen kohdalla.) Tavallaan tämä aiheen ajankohtaisuus tai kiinnostavuus tuli omakohtaisestikin testatuksi. Täksi kevääksi otin Tampereen kaupunginkirjaston perinteikkäiden Filosofian illat -luento- ja -yleisötilaisuuksien sarjan teemaksi ”Lapset ja lapsuus”, osin kaupungin Unicef-teemavuoden kannustamana. Edellisenä syksynä järjestämiäni vastaavia ”Kiina”-teemaisia iltoja oli kuuntelemassa toista sataa henkeä. Lapsuus on houkutellut paikalle vain alle puolet siitä. Selvästi poissa ovat olleet myös perheikäiset aikuiset, ehkä viettämässä aikaa lastensa kanssa. Tai kai Kiina on Suomenkin tulevaisuuden kannalta kiinnostavampi ja merkittävämpi ilmiö kuin lapset, en tiedä. Joka tapauksessa Lapsi kansalaisena -kirjaan haastateltujen henkilöiden puheenvuoroista monia voi siirtää mutatis non mutandis tähän päivään, kuten erään isän kommentin:

”Ja sitä mä ihmettelen että vanhemmat ovat niin hirmuisen kärkkäitä sillon jos naapurin kakara tulee vähän vetämään tukasta ja suojelevat lapsiaan siinä kauheella hingulla. Mutta sitten kun on tämä Helsingin systeemi kun ei ole kunnollisia puistoja eikä ole päivähoitopaikkoja eikä yleensä mitään mahdollisuuksia lapsilla omatoimisesti esimerkiksi liikkua missään, niin nämä samat vanhemmat eivät tee elettäkään missään. Eivät puhu, eivät edes tiedosta että siinä on semmonen alue missä heidän pitäis toimia lastensa tulevaisuuden puolesta ja lastensa parhaaksi.”

————————————-

Lapsen oikeuksien julistus:

http://www.unicef.fi/lapsen_oikeuksien_julistus

————————————-

Mirja Satka, Johanna Moilanen & Johanna Kiili, ”Suomalaisen lapsipolitiikan mutkainen tie”, Yhteiskuntapolitiikka 67 (2002): 3.

Marjatta Kuparinen, Lapsi kansalaisena. Helsinki, Tammi, 1971.

Pekka Kejonen, 60-luvun kuvat ja muita otoksia. Helsinki, WSOY, 1997.

————————————

Nämä Huutomerkkisarjan kirjat puuttuvat hyllystä. Myyntitarjouksia otetaan vastaan.

Burchett: Näin toimivat Vietnamin sissit
Gorz: Työväenliike ja sosialismi
Huberman – Sweezy: Kuuban sosialismi
Laulukirja (koonnut Gronow)
Mao Tse-tung: Runot
Mäkelä: Realistit, idealistit, tutkijat
Nuorteva – Soveri: Elohopeasade
Ojaharju: Telakalta
Okker: Praha 21. 8. 1968
Palm: Tehtaassa
Paltto: Saamelaiset
Taipale: Elämä, kuolema ja politiikka
Trotski: Jatkuva vallankumous
von Bonsdorff: Black Power
Ylätalo: Mustat kuvat

Proustin madeleinet ja poliittiset muistot

Kaikki tietävät kirjailija Marcel Proustin elämäntyöstä, kuuluisasta romaanisarjasta, kirjoja lukemattakin ainakin Madeleine-leivonnaiset (jotka, tosin vähän ohjeesta riippuen, muistuttavat ilmeisesti lähinnä simpukanmuotoista sitruunakakkua tai -muffinssia).

Jakso, jossa leivonnaiset mainitaan, on lainaamisen arvoinen pidemmältikin, sillä se on sarjan ensimmäisen romaanin ja sitä kautta niiden kaikkien avainjakso, jossa nostetaan pohdinnan kohteeksi romaanien perusasetelma, kadonneen ajan muistaminen.

“Minusta on paljon järkeä kelttiläisessä uskomuksessa, jonka mukaan meidän rakastamiemme vainajien sielut ovat vankeina jossakin alemmassa olennossa, eläimessä, kasvissa, elottomassa esineessä; ne ovat todella meiltä kadoksissa aina siihen päivään saakka — joka monille ei koita koskaan — jolloin me kuljemme puun ohi, jolloin saamme haltuumme esineen, joka on sielujen vankilana. Silloin sielut vavahtavat, kutsuvat meitä, ja heti kun me olemme tunnistaneet ne, ne ovat voittaneet kuoleman ja palaavat elämään meidän keskuuteemme.
Ja näin on menneisyytemme laita. Turhaan me yritämme herättää sitä henkiin, älymme ponnistukset ovat hyödyttömät. Menneisyys kätkeytyy älymme alueen ja älymme toimintakentän ulkopuolelle, johonkin konkreettiseen kappaleeseen (aistimukseen jonka tämä konkreettinen kappale kykenisi antamaan meille), jota me emme osaa aavistaa. Ja sattumasta riippuu, löydämmekö me tämän kappaleen ennen kuolemaamme vai emme.”

Tämän maagis-talismaanisen viittauksen ja runollis-romanttisen (kelttiläiset, sielut, kuolema, esineet jne.) jylhän intron jälkeen päästään Proustiin itseensä ja varsinaiseen asiaan.

“Jo vuosikaudet vain nukkumaanmenoni näyttämö ja draama olivat minulle olleet Combrayta, kunnes kerran talvella, kun tulin kotiin, äitini ehdotti nähdessään minun palelevan, että tavoistani poiketen joisin teetä. Aluksi en halunnut, enkä tiedä miksi sitten kumminkin muutin mieltäni. Äiti lähetti hakemaan pullean pikku leivonnaisen, jota kutsutaan nimellä ‘Petite Madeleine’ ja joka on kuin simpukan uurteisessa kuoressa valettu. Ja kohta minä konemaisesti, synkän tämän päivän ja ikävän huomispäivän lannistamana vein huulilleni lusikallisen teetä, jossa olin pehmittänyt ‘madeleinen’ palasta. Mutta heti kun kakunmurut ja tee koskettivat kitalakeani, minä hätkähdin, jännityin ja tarkkasin mitä eriskummallista minussa tapahtui. Minut oli vallannut, eristänyt suloinen nautinnon tunne, ja ilman mitään näkyvää syytä. Ja tämä nautinto sai elämän käänteet heti tuntumaan samantekeviltä, elämän tappiot vähäpätöisiltä, elämän lyhyyden pelkältä kuvitelmalta; se vaikutti kuin rakkaus, ja minuun tulvahti jokin kallisarvoinen elinaine, tai oikeammin: tämä aine ei ollut minussa, se olin minä. En enää tuntenut itseäni keskinkertaiseksi, epävakaiseksi, kuolevaiseksi. Mistä minuun oli voinut tulla tämä väkevä ilo? Tajusin että se liittyi teen ja leivoksen makuun, mutta että se ylitti ne määrättömästi eikä varmaan ollut samansukuinen. Mistä se tuli? Mitä se tarkoitti? Miten siitä saisi otteen? Juon toisen kulauksen, josta en saa irti sen enempää kuin ensimmäisestäkään, kolmannen, joka antaa hiukan vähemmän kuin toinen. On aika lopettaa, juoman teho tuntuu heikkenevän. On selvää, että etsimäni totuus ei ole siinä vaan minussa. Se totuuden herätti, mutta se ei tunne sitä, eikä voi muuta kuin toistaa loputtomiin, yhä heikommin ja heikommin saman todisteen, jota minä en osaa tulkita ja jonka minä joka tapauksessa haluan pyytää ja saada takaisin koskemattomana, minun käyttööni valmiina, hetken kuluttua, lopullista selitystä varten. Panen kupin syrjään ja alan tutkia sisintäni. Sieltä on totuuden löydyttävä. Mutta miten? Ankara epätietoisuuden tunne nousee ensin joka kerran kun sisimpämme tuntee oman riittämättömyytensä, kun etsijä on samalla se pimeä maa jossa tutkimuksia pitää suorittaa ja jossa sen varusteista ei sille ole mitään apua. Suorittaa tutkimuksia? Se ei riitä: on luotava. Sisimmän edessä on jotakin, ei vielä olevaa, jonka se yksin voi toteuttaa ja tuoda omaan valopiiriinsä.
Ja minä alan miettiä uudestaan, mikä mahtoi olla tuo tuntematon tila, jonka onnekkuus, kaiken muun luhistava todellisuus ei ollut loogisesti perusteltavissa, vaan oli itsestään selvää. Yritän kutsua sen takaisin. Menen ajatuksissani taaksepäin siihen hetkeen saakka, jolloin panin suuhuni ensimmäisen lusikallisen teetä. Totean saman tilan mutta en yhtään sen selkeämmin. Yritän sisimmässäni vielä kerran, yritän palauttaa vielä kerran tuon pakenevan aistimuksen. Ja jotta tavoittamisen kiihkoa ei häiritsisi mikään, minä poistan kaikki esteet, kaikki sivuajatukset, jätän viereisen huoneen äänet korvieni ja mielenkiintoni ulkopuolelle. Mutta kun huomaan että väsyn tulosta saavuttamatta, minä pakottaudunkin vaipumaan hajamielisyyden tilaan jonka ensin siltä kielsin, pakottaudun ajattelemaan muuta, uudistumaan ennen ratkaisevaa ponnistusta. Sitten luon tyhjiön sen ympärille toistamiseen, otan takaisin sisimpääni ensimmäisen kulauksen vielä aistittavan maun, ja tunnen miten minussa vavahtaa: jokin liikahtaa, haluaisi nousta esiin, jokin kuin ankkurista irrotettu, jossakin hyvin syvällä; en tiedä mikä se on, mutta se nousee hitaasti; tunnen vastuksen ja kuulen ohitettujen etäisyyksien kohinan.”

Näin yritys jatkuu, useita kertoja alkaen alusta, kunnes lopulta: “Ja yhtäkkiä muisto kirkastui. Tältä maistui se pieni ‘madeleine’-leivos, jonka Léonie täti antoi minulle Combrayssa sunnuntaiaamuisin, kun kävin hänen huoneessaan sanomassa huomenta, kastettuaan palasen tavalliseen tai lehmuksenkukkateehen.” Pelkkä leivonnaisen näkeminen ei myöhemmin ollut tuonut muistoa (ja lapsuutta) mieleen, vasta sen maku oli riittävän syvällä kokemusten kerrostumissa luodakseen sillan nykyisyyden ja menneisyyden välille:

“Mutta kun menneistä ajoista ei enää ole jäljellä mitään ihmisten kuoltua, esineitten tuhouduttua, elävät pitkään yksin haju ja maku, muita hauraammat mutta elinvoimaisemmat, aineettomammat, sitkeämmät, uskollisemmat, ja ne elävät kuin sielut, muistavat, odottavat, toivovat kaiken muun raunioilla, kannattavat murtumatta, melkein olemattomana hiukkasena muiston valtavaa rakennelmaa. …

… Ja niinkuin japanilaisessa seuraleikissä jossa kastetaan posliiniseen vesimaljaan pieniä samannäköisiä paperipaloja, jotka heti veteen upottuaan oikenevat, kiertyvät, värjääntyvät eri värisiksi, muuttuvat selkeästi ja tunnistettavasti kukiksi, taloiksi ja henkilöiksi, samalla tavoin kaikki meidän puutarhamme ja herra Swannin puiston kukat, Vivonnen lumpeet ja kaupunkilaiset ja heidän pienet asumuksensa ja kirkko ja koko Combray ja sen ympäristö, kaikki se mikä nyt muotoutuu ja kiinteytyy, kaupunki ja puutarhat, nousi minun teekupistani.”
(Kadonnutta aikaa etsimässä. Swannin tie, Combray. Suom. Pirkko Peltonen ja Helvi Nurminen. Otava, 1968.)

Proustin romaaneja ja tätä sekä muita vastaavia katkelmia on tietysti luettu ja tulkittu ja tulkitaan yhä uudelleen fenomenologisina kuvauksina muistin toiminnasta. Tavallaan Proust kuvaa sekä fenomenologista yritystä että sen tulosta, sitä millaista on tavoitella jonkin kokemuksellisen olemusta ja sitä miten ilmiö siinä nousee esiin.

Hajun ja maun nostaminen muiden aistien edelle kuuluu myös asiaan. Näön ja kuulon ajatellaan usein olevan niihin verrattuna ja muistamiseen nähden liiallisen itsetietoisia ja erottelevia, millä ei tarkoiteta, etteivätkö maku ja haju voisi olla analyyttisiä ja reflektiivisiä, vaan sitä, että tietoisen ja tiedostamattoman rajalinja on ensinmainituissa aisteissa liian selvä. Proust näyttää esittävän, että muistot omassa autenttisuudessaan voivat tulla läpi tajuntaan aluksi vain puolihuolimattomasti, sattumien kautta eikä systemaattisesti, aistimellisesti eikä älyllisesti. Muistille otollisimmat aistit kulkevat harmaata rajapintaa tietoisen ja tiedostomattoman välissä. Väitteiden vahvistukseksi voisi käyttää sitä havaintoa, että toisessa päässä näölle ja kuulolle vastakkaisena esimerkkinä toimii tuntoaisti, joka puolestaan menee liian kauaksi ja syvälle: sen herättämät muistot ovat jossain alemmissa aivokerroksissa, tai selkärangassa, tulevat esiin tunteina, artikuloitumatta merkityksiksi. Hyvä esimerkiksi epämääräisestä tunnemuistista on halaamisen tuottama mielihyvä, jonka voi todentaa vaikkapa puita halaamalla (mikä ei ole pelkkä vitsi): syliote palauttaa kokemukselliseen muistiin jotain, joka ei kiteydy tajunnassa merkityksiksi tai kuviksi, vaan tuntemukseksi ilman tietoista alkuperää — vaikka tuntemuksen alkuperä tässä onkin helposti pääteltävissä.

Proust kuvaa romaaninsa ensimmäisessa osassa etupäässä varhaislapsuuttaan. Tämä seikka ja kuvaukset muistin mekanismeista johdattivat kirjoittamaan ylläolevan pitkän intron. Kirjaa lukiessa nimittäin päädyin miettimään yhteiskunnallisten muistojen paikkaa tässä kompleksissa. Mitä niistä voi sanoa? En tiedä mitä Proust niistä sanoo, jos mitään — se selvinnee kirjasarjaa jatkaessa, jos lukija jaksaa. Voi olla, ettei Proust sano niistä suoraan mitään. Toisaalta koko kerronta on omalla tavallaan sosiaalista ja mikropoliittista kuvausta, jossa nyanssikkaasti piirretään kriittistäkin kuvaa aikansa yläluokan elämäntavasta.

Muisti on perin kiinnostava ja olennainen teema lapsuuden ja nuoruuden tutkimisen kannalta. Muistan lukeneeni jossain (en pysty palauttamaan mieleeni missä) tässä suhteessa kuvaavan väitteen, joka sisältö kuului suurin piirtein näin: “Tiedämme tutkimuksellisesti vieläkin vain vähän lasten kokemuksista…” Vai niin. Voi olla, jos kovasti painotetaan sanaa “tutkimuksellisesti” tai “tieteellisen tutkimuksen kautta”. Mutta pitäisi pitää mielessä, että lapsuus ja nuoruus ovat kategorioina radikaalisti erilaisia kuin vaikkapa naiseus, mieheys (eli sukupuolisuus), etnisyys jne. tai monet muut sosiaalisia positioita luovat kategoriat, kuten jopa ammatit tai tuloluokat — koska jokainen aikuisista on ollut lapsi ja nuori, eikä kukaan ole pysyvästi lapsi tai nuori. Näiden kategorioiden läpi siirrytään ja tätä siirtymistä on elämänkulku. Niinpä jokaisella on erittäin runsaasti kokemuksellista tietoa siitä, millaista on olla lapsi. Yllättävän usein tämä unohtuu ja lapsuus tai nuoruus muuttuvat myös yhteiskunnallisissa keskusteluissa staattisiksi kategorioiksi, joiden kulloisetkin kantajat ovat ikään kuin pysyvästi sitä mitä ovat. Olipa olemassa “tutkimuksellista tietoa” lapsena olemisen kokemuksesta sitten kuinka paljon tai vähän tahansa, niin ainakin kirjallisia, teatterillisia, elokuvallisia, musiikillisia, kuvataiteellisia — ja niin edelleen — ja fenomenologisessa mielessä “tutkimuksellisia” kuvauksia lapsena olemisen kokemuksista kulttuurimme sisältää yltäkylläisesti.

Sosiaalitutkimukselliseen käyttöön fiktiiviset kulttuurituotteet eivät oikein kuitenkaan tahdo kelvata. Niinpä on onneksi olemassa Suomalaisen kirjallisuuden seura ja sen moninaiset muistitietoa koostavat hankkeet ja keruut. Viime vuonna SKS toteutti aineistonkeruun nimeltä “Politiikkaa ja valtapeliä”, jossa koottiin yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen liittyvää muistitietoa Suomesta. Keruun otsikon ja kuvauksen perusteella päätellen aineisto on myös poliittisen sosialisaation tutkimuksen kannalta kiinnostavaa. Jos tavoitteena on saada kuvaa sosialisaatiomuotojen muutoksista sekä lasten ja nuorten poliittisista aikuistumiskokemuksista eri ikäryhmissä, muistiaineisto on ohittamaton lähde.

Hiukan lisätietoa “Politiikkaa ja valtapeliä” -aineistosta näiden linkkien takana:
http://www.finlit.fi/kra/keruut/politiikka.htm
http://www.finlit.fi/kra/keruut/politiikkatulos.htm
Aineisto avautuu varmaankin ennen pitkää tutkijoiden käyttöön yleisemminkin.
Täältä löytyy luettelo muista SKS:n käynnissä olevista tai hiljattain päättyneistä muisteluaineistojen keruista:
http://www.finlit.fi/arkistot/keruut.htm

Poliittisista muistoista puhuttaessa ensimmäinen ongelma on sama kuin ylipäätään lasten poliittisen sosialisaation kohdalla: miten politiikka pitäisi rajata ja ymmärtää. Rajauksesta riippuen liikkuma-ala voi olla erittäin suppea tai erittäin laaja. Tätä ajatellen voi olla, että ainakin muistelu-aineiston kohdalla aineistolähteisyys olisi soveltuvin etenemistapa, ja tutkijan syytä pitää esiymmärryksensä taka-alalla antaen aineiston avartaa näköalaa ja tarjota odottamattomiakin oivalluksia “politiikan” ilmentymistä.

Jos rajaan omien muistojen kohdalla politiikan merkityksen suppeasti, voisin väittää, että ensimmäinen aikuinen, jonka muistan puhuneen itselleni ikään kuin näitä asioita ajattelevalle toiselle osapuolelle (ja tällöin ollaan 70-luvun lopussa ja 80-luvulla), oli itselleni erittäin läheinen äidinisäni Tuure. Omia näkemyksiään hän ei koskaan suoraan tarjonnut, eikä “puhunut politiikkaa” (kuten suomalainen sanonta kuuluu), mutta sanomalehden lukeminen oli tärkeää ja sen tarjoamista tilanteista mieleen palautuu kaksi asiaa: isoisäni mainitsi toisinaan hyväksyvään sävyyn Jouko Tyyrin kolumnit (Aamulehdessä, luultavasti, mutta on mahdotonta muistaa, liikuttiinko noissa kolumneissa kulttuuri- vai politiikkateemoissa) sekä etenkin Olavi Borgin puheenvuorot ja näkemykset. Hän oli myös Borgin äänestäjä eduskunta- ja kunnallisvaaleissa, ja kannatti Liberaalista Kansanpuoluetta niin pitkään kuin sellaisella Suomessa jotain merkitystä oli. Myös siinä mielessä harvinainen aikuinen, että juuri kenenkään muun lähipiirin aikuisen poliittisista kannoista tai äänestysvalinnoista en mitään tiennyt. (Mikä voi olla myös tyypillistä suomalaisille perheille.)

Jos taas politiikan merkitys levitetään laajaksi, varhaisimmat poliittiseksi nimettävät muistoni liittyvät luultavasti siirtokarjalaiseen sukuuni isän puolelta. Karjalan evakkoina entiseen Karkkuun, nykyiseen Vammalaan ja piakkoiseen (1.1.2009) Sastamalaan päätyneen perheen karjalainen voimanainen ja emäntä eli isäni äiti Liisa, ei jättänyt lapsillekaan epäselväksi, että ryssät veivät kaiken. Koska jo varhaisessa iässä huomasin tässä kohdan, joka tuotti taatun reaktion (ja koska lapsien luonnollisena haluna on etsiä reaktioita ja responssia ympäristöstään), otin tavaksi laulaa Neuvostoliiton kansallishymniä usein ja kuuluvasti, esitystä marssiaskeleilla tehostaen. Eräänlaista lasten politiikkaa tämäkin, juuri tuon responssin etsimisen ja aiheuttamisen mielessä. On tuttua, että lapsuuteen kuuluu resistanssi, vastarinta, onhan se tehokkaimpia keinoja tulla huomatuksi. Aikuisten ärsyttäminen on paitsi rajojen etsimistä (tai näin psykologit selittävät) myös tunnustuksen hakemista (näin ehkä ajattelee filosofi tai sosiologi). Lapsuudessa kiellettyjen asioiden tekemisestä puuttuu mieli ja motivaatio, jos tekoihin ei lainkaan sisälly kiinnijäämisen riskiä. Riski ja sen tuottama jännitys sekä kiinnijääminen itse antavat vahvan olemassaolon tunteen, kokemuksen jonakin olemisesta, sosiaalisesta merkityksellisyydestä.

Mutta kertooko lapsuuden resistanssi, kapina tai uhma mitään lasten politiikasta siinä merkityksessä, missä jotain sisällöllisesti tai katsomuksellisesti jatkuu ja siirtyy myös myöhempiin ikävaiheisiin? Epäilen että ei. Lasten politiikka ei tässä mielessä ehkä löydy näkyvästä resistanssista ja uhmasta, koska siitä saattaa nimenomaan puuttua sisällöllinen merkitys — olennaista uhmassa on vain sen sosiaalinen funktio, tunnustuksen saaminen, huomatuksi tuleminen, reaktioiden aiheuttaminen. Sama säilynee myöhemmin nuoruusiässä: voisi hyvin väittää samaan tapaan, että skinheadille aatteen sisältö on täysin toissijainen seikka sosiaalisen funktion ja kokemuksen rinnalla.

Ehkä lasten sisällöllinen politiikka on pikemmin hiljaisissa valinnoissa, jotka voi tehdä myös äänettä mielessään: puolten valitsemisissa, tai kuten kömpelö akateeminen slangi sanoo, affektiivisissa panostuksissa. Kuka kannattaa mitäkin ja ketäkin ja kenen puolesta tunnemme myötätuntoa ja sympatiaa. Olemmeko salaa häviäjien vai voittajien, ennakkosuosikkien vai altavastaajien puolella, omien kansallisten urheilusankareiden kannattajia vai omat kiinnittymisemme jostain muualta (erottautumisen vuoksi) etsiviä. Tai kuten aiemmin mainittua: cowboyt vai intiaanit, ja miksi? Ja vielä: miten näihin asioihin liittyviä ja jo varsin kauas tai varhaiseen ikään juontuvia muistoja ylipäätään kykenisi palauttamaan mieleensä?

Proustille madeleine on romaanin kuvauksen mukaan todellinen talismani, joka vapauttaa muistamisen energian ja oikeastaan avaa koko lapsuuden kokemusmaailman uudelleen tarkasteltavaksi. Siinä mielessä se on sekä avain että alku muistityölle sekä lapsuuden ja nuoruuden elämäkerralle, jollaiseksi Proustin romaanisarja kasvaa. En tiedä, voiko lapsuuden ensimmäisissä kosketuksissa politiikkaan ja yhteiskuntaan olla mitään vastaavalla tavalla peruskokemusten ja -aistien tasolle menevää ja autenttisia muistikokemuksia avaavaa. Puolten valitsemisissa ja affektiivisissa kiinnittymisissä ja erottautumisissa tällaisia kiinnekohtia kuitenkin taatusti on, mutta on vaikea tietää, millaisten madeleinien kautta niitä pitäisi lähteä tavoittelemaan.

——————

http://en.wikipedia.org/wiki/Madeleine_(cake)
http://www.vantaanlauri.fi/arkisto/2007/2007-05-03/ajankohtaista/Hidas_aika

Humanity is underrated. Puhukaa toisillenne!

Puolisentoista viikkoa sitten valmistunut Jokelan tapahtumien poliisitutkinta päätyi lehtiin odotetulla tavalla. Huomasin antavani Aamulehdelle hiljaa pisteet siitä, että se hoiti hommansa kaikkein matalimmalla profiililla. Ehkä HS joutuu päivälehdistä selvimmin kilpailemaan lööppijournalismin kanssa samoista lukijoista, mutta kun ensin oli lukenut molemmat iltapäivälehdet, tuntui masentavalta nähdä kolmannen kerran Hesarissa sama koulun pohjapiirustus tapahtuma- ja aikakaavioineen. Graafilla ei ollut uutisarvoa ensimmäistäkään kertaa nähtynä ja täysin vastuuttomanakin sellaisen käyttämistä voi pitää, jos muistaa, että koulullinen oppilaita ja opettajia edelleen viettää arkipäivänsä kaavion esittämässä tilassa.

Jokelasta on analyyttisesti kirjoitettu suhteellisen runsaasti, joten paras tapa pysyä kuivilla olisi kai olla sanomatta enää mitään. Erityisen paljon on sanottu Nuorisotutkimusverkoston verkkojulkaisun 23 puheenvuorossa: http://www.nuorisotutkimusseura.fi/julkaisuja/jokela.pdf

Kuten kaikissa vaikeimmissa ihmistä ja yhteiskuntaa käsittelevissä aiheissa, tässäkin jokainen näkökulma on tarpeellinen, eivätkä ne silti yhdessäkään riitä. Kattavaa kokonaisselitystä ei ole, analyysissa onkin tärkeintä itse keskustelu kaikessa moninaisuudessaan. Monessakin mielessä tapaus kuuluu myös poliittisen sosialisaation teeman piiriin, ja yhdeltä nurkaltaan juuri edellämainitulla tavalla: kun poliittisten asenteiden, käsitysten ja katsomusten muotoutumista mietitään, vääjäämättä havaitaan, ettei yksikään teoria pysty olemaan samaan aikaan sekä spesifi että kattava — on hyväksyttävä ihmisen kehitys sekä yksilön ja ympäristön vuorovaikutus tuhannen satunnaisenkin tekijän summaksi. Tähän nähden ja yhteiskunta- tai kasvatustieteilijän näkökulmasta traagisen kapeakatseinen on Aamulehden pääotsikko (19.4.) tutkinnan uutisoinnissa: “Mikään ei olisi voinut estää Jokelan surmanlaukauksia.” Kun yksilönkehitystä ajattelee, on toki tuhansia yhteensattumia, joiden kääntyminen olisi voinut muuttaa tapahtumien ja Auvisen elämän kulkua: Melkein mikä tahansa olisi voinut estää Jokelan surmanlaukaukset. Mutta tietysti sosialisaatiotutkimuksella ja poliisitutkinnalla on perin erilaiset aikajänteet.

Media on kohtuullisen hyvin välttänyt helppoja “yhden luukun” selityksiä. Mielipidepalstoilla sellaisia totta kai näkyi ja näkyy edelleen: harrastukset (pelit, verkko, musiikki, elokuvat, kirjalliset vaikutteet), yksinäisyys, kiusaaminen, masennus, lääkitys, etäiset välit vanhempiin, luokaton lukio, koventunut yhteiskunta jne. – se mitä kukakin korostaa, kertoo vähintään yhtä paljon puhujasta kuin kohteesta. Kausaalisina selityksinä tällaiset ovat totta kai harhassa, mutta jos tarjottuja selityksiä arvioidaan kompleksisen prosessin osatekijöinä ja mietitään niitä yhtä hyvin oireina tai merkkeinä kuin vaikuttavina tekijöinä, tällöin niillä kaikilla aivan yhtä selvästi on oma merkityksensä.

Eräällä keskustelupalstalla vinkattiin (Juha Savolaisen toimesta) tuoreeseen artikkeliin (Frank J. Robertz: “Deadly Dreams”, Scientific American Mind [1555-2284] 2007 vol:18 iss:4), jonka mukaan kouluampujilla (Yhdysvalloissa) on ollut tiettyjä toistuneita yhdistäviä piirteitä: masennus, eristäytyminen sosiaalisista kontakteista, väkivaltafantasiat, kiinnostus historiallisia joukkomurhia ja -tuhoja sekä aiempia koulusurmaajia kohtaan, väkivaltaa glorifioivat pelit ja musiikki, kiinnostus aseita ja räjähteitä kohtaan. Ehkä myös (kuten Auvisen tapauksessa) kiinnostus väkivaltaisia ja alistavia ideologioita kohtaan. Näiden valossa Auvinen tuntuisi olevan aika pitkälti oppikirjatapaus, jossa monta oiretta tai edellytystä osuu yhteen. (Ks. myös Janne Kivivuoren puheenvuoro yllämainitussa Nuorisotutkimusverkoston kirjassa.)

On turha puhua välttämättömistä ja riittävistä ehdoista, koska niiden kautta ei juuri missään asiassa kyetä kuvaamaan inhimillisen toiminnan toteutumia riittävän hyvin. Ei ole tiettyjä välttämättömiä ehtoja, koska yksikään edellytyksistä tuskin on sellainen, joka toteutuisi jokaisen vastaavan tapauksen kohdalla; eikä toisaalta ole mitään riittäviä ehtoja, koska sattumalle ja vapaalle valinnalle jää kaikesta huolimatta keskeinen rooli. Mutta todennäköisyys, että jotain tapahtuu, kasvaa sitä mukaa kuin asiaan mahdollisesti vaikuttavien oireiden/tekijöiden määrä ja voima lisääntyvät. Voisi puhua “ylimääräytymisestä”: jossain kohtaa tulee vastaan tilanne, jolloin tietyssä asetelmassa on riittävästi läsnä voimia, joiden yhteisvaikutus saa aikaiseksi sekä odotettuja että odottamattomia seurauksia. Ylimääräytymiselle ominaisesti myös tietyt seuraukset ovat läsnä syissä, tietyt syyt seurauksissa. Kuolema on jo käsiaseessa ja surmaamisen psykologia point-of-view-tappopeleissä. Kolmanneksi ylimääräytymisen ajatuksen voi tässä nähdä toteutuvan myös siten, että seuraukset ovat tavallaan harhautuneita, eräänlaista väärintulkintaa: niin uhrien kuin itsensä tappaneen surmaajankin kuolemat ovat täydellisen turhia, aiheettomia, syyttömiä, mielettömiä – niissä ei ole mitään perinteisesti ymmärretyn deterministisen tapahtumisen vääjäämättömyydestä tai osuvuudesta. Kaikki luotien tielle osuneet ovat collateral damage, oheisvahinkoja, harhalaukauksia. Mitä tahansa Auvinen vihasikin tai mitä tahansa hän tahtoikin vahingoittaa, ainakaan hänen ampumillaan henkilöillä ei näytä olleen mitään tekemistä asian kanssa. Kuten ylimääräytymisen käsitettä käyttäneet myöhemmät marxilaiset ajattelivat, ideologia harhauttaa toimijan väärintulkitsemaan asemansa ja suuntaamaan vihansa jonnekin muualle kuin ristiriitojen todellisiin aiheuttajiin. Ehkä Auvinenkin oli omaa tilaansa tiedostamattaan täydellisesti sen ideologian pauloissa, josta hän kuvitteli yli-ihmis-individualismissaan olevansa täysin vapaa.

Tästä näkökulmasta ymmärrettäväkin, mutta makaaberin ja paniikkialietsovan populistinen, on Ilta-Sanomien eräänlainen yhteenveto, jossa valtaisaa “Olisiko tämä voitu estää?” -otsikkoa seuraa lähes sivun kokoinen kymmenen kohdan tarkistuslista ruksittuine check-boxeineen: erakoituminen, ääriaatteiden ihailu, viehtymys väkivaltaan, oudot kouluaineet, kiinnostus aseisiin, vihjailevat puheet, koulukiusaaminen, mielenterveysongelmat, uppoutuminen internetiin, mieltymys synkkään viihteeseen. Eräänlainen aiheen lopullinen kuittaus tulee vastaan taulukon alapuolelle sijoitetussa kolumnissa, jossa toimittaja aprikoi: “Emme siis ole turvassa. Tilannetta ei helpota se, ettei meillä ole edes järjestelmää, jonne tällaisista ilmiöistä ja havainnoista voisi ennakolta nopeasti ilmoittaa.” (IS 18.4., s. 20) Millaisista ilmiöistä ja havainnoista? Juuri näistä, joita toimittajakin on kolumnissaan luetellut samaan tapaan kuin tarkistuslista edellä: nuoren syrjäänvetäytyminen, erilainen pukeutuminen, poikkeuksellisen hyvä tekniikan tuntemus (kolumnin kohteena on myös Myyrmannin pommiräjähdys), kiinnostus nettimaailmaa kohtaan, väkivallan ihannointi.

Tällaisten havaintojen ja ilmiöiden vihjepuhelimeen ei saataisi riittävästi vastaajia, vaikka kaikki Suomen työttömät poliisit tehtävään palkattaisiin. Ja mitä sitten? Kuinka monta näistä havainnoista pitäisi saada kokoon, ennen kuin ilmoitus on syytä tehdä? Entä millä toimivaltuudella asiaan tartuttaisiin ja minkä viranomaisen toimesta? Miten epäilykset puettaisiin sanoiksi, mihin rikosnimikkeeseen sovitettuna, ts. minkälaisesta poikkeavuudesta tällaiseen vihjepuhelimeen olisi sopivaa vihjeitä soittaa?

Nilkkapituisissa nahkatakeissa kulkevia synkänoloisia nuoria miehiä on kouluissamme riittämiin, mutta se ei taida vielä riittää ilmoituksen pohjaksi, vaikka monien ajatusten pohjavirta kulkisi ajoittain samoissa uomissa kuin Auvisella. (Ja kenelläpä ei kulkisi tietyssä iässä. Auvisen ajattelutavoissa on paljon kokemuksellisestikin täysin tunnistettavaa, joten tälläkin tavoin vahvistuu ajatus ideologian sisällä olemisesta, jolloin hätkähdyttävää ei ole Auvisen vieraus vaan tuttuus.)

On asioita, joita ei yksinkertaisesti voi hoitaa kuntoon viranomaistoimintana. Ihmisten epäsosiaalinen tai poikkeava käyttäytyminen on tällainen asia, vaikka sen kriminalisointia onkin aina joidenkin muotojen suhteen ja erilaisilla keinoilla yritetty kaikissa totalitaarisissa valtioissa. Yksilöllisiin tekijöihin puuttuminen muuttuu erittäin helposti kontrollin diktatuuriksi. Poikkeavuus ja epäsosiaalisuus ovat mitä epämääräisimpiä termejä, koska määrittelijänä on aina termien käyttäjän näkökulma. Vastakkaisesta näkökulmasta katsottuna ja toisessa tilanteessa sanottuna monikulttuurinen yhteiskunta on olemassa juuri poikkeavuuksien vuoksi ja niitä varten.

Sen sijaan rakenteellisia keinoja valtio voi ja sen kuuluukin käyttää. En keksi mitään omaperäistä, joten monien muidenkin esittämiä on helppo listata: opetuksen ryhmäkokojen inhimillisyys; työtahdin rauhallisuus, jotta opettajilla olisi aikaa oppia tuntemaan oppilaansa; koulupsykologien, -kuraattoreiden ja -avustajien riittävyys; koulu- ja muun julkisen terveydenhuollon vahvistaminen myös lasten, nuorten ja vanhempien vuorovaikutuksen kannalta paremmin toimivaksi; yhteisöllisten ja paikallisten foorumeiden luominen, jotta olisi tilaa ja aikaa olla läsnä yhdessä toisten kanssa. Jos kolme tärkeintä pitäisi sanoa, ne olisivat: aika, aika ja aika.

Mainitsin aiemmassa kirjoituksessa, että tämän kevään lehtiaineistoja kerätessä yllättää lähinnä yllätyksettömyys. Jokelan tapahtumista ei tässä mielessä näytä jääneen jäljelle juuri mitään. Tuolloiset väitteet siitä, miten perusturvallisuutemme järkkyi peruuttamattomasti, miten Suomi ei enää koskaan olisi sama tai miten suhteemme lapsiin ja nuoriin siirtyivät kerralla väkivaltaisesti uuteen aikaan, eivät olisi voineet olla liioitellumpia. On helppo arvata, että jäljittelijöiden innoittamista ja paniikin lietsomista välttääkseen lehdet eivät halua uutisoida niitä lukuisia kouluisku-uhkauksia, joita eri puolilla Suomea tapahtuman jälkeen esitettiin ja luultavasti yhä esitetään. Silti myös mahdollisuus perusteelliseen ja syvään periaatekeskusteluun jäi käyttämättä. Jokelan tapahtumat olisivat voineet olla sellainen kriisi, jollaisena niistä puhuttiin, siis kirjaimellisesti käännekohta, jonka jälkeen ainakin joitain asioita ajateltaisiin ja tehtäisiin toisin. Maaliskuussa 2008 lapset ja nuoret näkyivät kuitenkin lehdissä tavalla, jonka eroa maaliskuuhun 1998 olisi vaikea todentaa.

Olisiko jokin sitten voinut muuttua? Vaikea sanoa, mutta kysyä sopii.

Olisiko suomalaiseen yhteiskuntaan mahtunut pasifistinen kansanliike, joka olisi ryhtynyt militarististen aatteiden, ihanteiden ja ilmiöiden jyrkempään kritiikkiin? Liike, joka olisi ajanut tiukempia aselakeja, väkivaltaviihteen ja väkivaltaisten pelien voimakkaampaa kontrollia tai kieltämistä, median väkivaltakuvaston torjumista, aseihannoinnin ja sotamuisteluiden kyseenalaistamista, kenraali-ikonien pudottamista jalustoiltaan? Tai jos joku kavahtaa tällaista kieltojen ja kontrollin negatiivista ajattelua ja kieltä, kysytään toisin: olisiko voinut herätä aikuisten laaja kiinnostus lasten ja nuorten elinoloja, ajattelua ja ajankäyttöä kohtaan? Uutta vapaaehtoistoimintaa, uusia itseorganisoituvia työpajoja, lisää harrastustiloja ja iltakahviloita? Puolueiden kautta kanavoitu poliittinen tahto vahvistamaan hyvinvointiyhteiskunnan rakenteita lasten tueksi? Nuorten isien hiljainen kapina ylitöitä vastaan ja isyys- ja perhevapaiden puolesta? Uusia ylisukupolvisia media-, viihde- ja peliharrastusten muotoja? Tai ylipäätään jonkinlaiseksi näkyväksi toiminnaksi kääntynyt huoli, välittäminen, kiinnostus?

Sillä olennaista tässä ei ole, olisiko Jokelan tapahtumat jokin voinut estää tai voisiko jokin ehkäistä vastaavia tulevaisuudessa. Vähättelemättä tämän kysymyksen tärkeyttä, on kuitenkin verrattomasti tärkeämpää se, mitä lasten ja nuorten hyvinvoinnissa ja sosiaalisessa asemassa kaiken kaikkiaan tapahtuu, kaukana täällä lööppeihin yltävien tapahtumien arkisemmalla puolella. Olennaista ei ole tulkita ja analysoida Jokelaa jälleen kerran, vaan miettiä, mitä laajemmassa mittakaavassa sen jälkeen saadaan tapahtumaan.

On asioita, joita ei voi kohentaa laeilla eikä viranomaistoimin, vaan ainoastaan siinä arkipäivän sosiaalisuudessa, jolla ihmiset toisensa kohtaavat. Suomalainen “mind your own business” -tyyppinen ajattelutapa, jossa jo rappunaapurin tervehtimisessäkin voidaan kokea potentiaalisen sosiaalisen kömmähdyksen riski, ei ole omiaan luomaan välittämiseen perustuvia sosiaalisia verkostoja. Toisille puhumiseen ei pitäisi tarvita mitään erityistä syytä, aivan luonnollisen läsnäolemisen tunteen pitäisi riittää, mutta tähän on pitkä matka sellaisesta sosiaalisesta kulttuurista, jossa päinvastoin keksitään syitä vapautua puhumisen taakasta. Estetiikan tutkija Anita Seppä (niin & näin -lehti 3/2007) on nimennyt suomalaisen sosiaalisen kulttuurin ominaispiirteeksi “hostiliteetin”, toisiin kohdistuvan vihamielisyyden, mutta se kuulostaa liioitellulta. Pikemminkin meille on ominaista aivan tavallinen jurous sekä kasvojen menettämisen pelko. Sosiaalisen epäonnistumisen ja nolojen tilanteiden välttämisen perinteeseen kuuluu myös erottautumisen riskialttius: on parempi olla tekemättä omista tai naapurinsa tekemisistä numeroa, koska kieroonkatsotuksi tai naurunalaiseksi joutuminen on pahinta mitä on. On parempi olla tyly tai esittää välinpitämätöntä kuin hymyillä väärässä paikassa ja synnyttää sen vuoksi nolosti virheellisiä tulkintoja. Toisaalta, tämä on kaikkein inhimillisintä: vaikka onkin nurinkääntynyttä, ei ole kyse sen kummemmasta kuin ydinihmisyyteemme kuuluvasta sosiaalisen tunnustuksen tarpeesta. Tästäkin näkökulmasta Auvisen teossa on kauhistuttavaa johdonmukaisuutta: jos mitenkään muuten ei tule tunnustetuksi tai otetuksi vakavasti, asetta pitelevää kättä ei enää kukaan voi jättää huomiotta.

Kun häpeän välttämisenä käänteisesti näkyvä voimakas sosiaalisen tunnustuksen tarve yhdistyy sosiaalisuuden karttamiseen, syntyy jotain eriskummallista ja hyvin suomalaista (vaikka on varmasti muitakin yhteiskuntia, joihin sama kuvaus sopii). Sen jälkeen tulee ajatelleeksi, että on suoranainen ihme, ettei Jokelan kaltaisia tapahtumia ole Suomessa paljon useammin. Ehkä suomensuomalaiset tulisi määrätä katsomaan Strömsötä kerran viikossa sakon uhalla ja sillä toiveella, että suomenruotsalaisten sosiaalisesta pääomasta ja yhteishyvän tunnelmasta sekä yksinkertaisen arjen kaunistamisesta jotain tarttuisi pääväestöön. (Tiedän, tiedän, Strömsö on fiktiota, mutta silti, silti.)

Kuvaan sopii liiankin hyvin Auvisen paniikkihäiriö sekä ahdistunut suhde arkisiin sosiaalisiin tekoihin. Lehtitietojen perusteella yhteyden ottaminen puhelimitse jonkin tavallisen asian hoitamiseksi oli sen mitan suoritus, että Auvinen oli pitkään sen jälkeen jännityksestään uupunut. Sosiaalisuuden vaikeus oli edennyt paniikkihäiriön asteelle. Miten paljon meissä onkaan juuri tätä – pelkoa siitä, että jokin aivan tavallinen sosiaalinen tilanne voi olla uhkaava ja riistäytyä hallinnasta. Tämän tunneilmaston sisällä on turha ihmetellä, miksi suomalainen niin harvoin kysyy naapuriltaan, mitä tälle kuuluu.

Tähän viimemainittuun piirteeseen nähden voi ajatella, että Suomessa on syntynyt uudemman mediakulttuurin aikana aivan omalaatuinen kiasma, jossa arkisen sosiaalisen kulttuurin sisäänpäinkääntyneisyys kohtaa julkisen häpeilemättömyyden ja pyrkyryyden. Näyttääkin siltä, että iltapäivälehtien tarkistuslistasta puuttuu kaksi ruksittavaa kohtaa: individualismi ja julkisuushakuisuus. Yksilöllisyyden tai oikeastaan individualismin kulttia media- ja viihdekulttuuri ruokkivat tunnettuun tapaansa estottomasti. Tämän kääntöpuolena on idolitodellisuuteen, elokuvien voimamiehiin ja lavatähtiin vertautuva oman mitättömyyden ja elämän raastavan arkipäiväisyyden tunne, joka itse kullekin tulee tutuksi, erityisesti teini-iässä. Konekivääriä kantohihnassa roikuttavan Rambon ja rock-kitaristin hahmot ovat hätkähdyttävän yhdennäköiset kulttuurisessa kuvastossamme, alhaalta ylöspäin ja vastavalossa kuvattuina vahvoina yksilöinä. Molempia leimaa myös tuonpuoleisuus, arjesta irrallaan oleva eskapistinen poikkeustilamaisuus. Julkisuus ja yksilökultti tarvitsevat toisiaan. Alamme olla kulttuurissa, jossa ihailluinta on olla ihailtu. Ihailluksi tulemisen varsinaisella alkuperällä ei ole oikeastaan mitään merkitystä, koska julkisuus kvalifioi mihin tahansa, kunhan sinne kerran on päässyt. Häpeilemättömyys, röyhkeys, valta, vahvuus, armottomuus, oman käden oikeus, omien polkujen kulkeminen kuuluvat monin tunnistettavin tavoin tähän aikamme idolikuvastoon sekä läpäisevämminkin menestystä ja kovuutta ihannoivaan aikalaisyhteiskuntaamme (ks. Olli-Jukka Jokisaaren ja Veli-Matti Värrin puheenvuoro Helsingin Sanomissa 17.11., julkaistu verkossa Juha Suorannan blogissa).

Kaikkein pahin uhka näille unikuville on arkipäiväisyys, jokapäiväinen elämä tavallisten toisten ihmisten kanssa, koska omalla olemassaolollaan arjen rutiinit ja arkiset toiset jatkuvasti muistuttavat korkealiitoisen elämystodellisuuden ja oman elämän realiteettien välisestä kuilusta: siitä, että itsekin on, kuten lähellä olevat toiset, yksi monista tavallisista ihmisistä. Ja juuri teini-iässä tämäkin tunne korostuu: omiin sukulaisiin ja perheeseen otetaan etäisyyttä, koska heidän tavanomaisuuttaan hävetään. Mikään ei ole pahempaa kuin omien vanhempien nolostuttava tavallisuus, unelmattomuus, intohimoton luovuttaminen. Samalla se on epätoivoa herättävää kuvana omasta tulevaisuudesta.

Aika vähän mediassa on sittenkin käsitelty eniten mediaan itseensä liittyvää piirrettä Auvisen käyttäytymisessä: halua tulla kuuluisaksi, jäädä historiankirjoihin, näyttää kaikille. Paradoksaalista mutta kuvaavaa ajallemme on se, miten myös Auvinen näyttää halunneen juuri sitä mitä halveksi: tulla tunnustetuksi sen pinta- ja tusinajulkisuuden valossa, niillä kriteereillä ja niiden tavis-ali-ihmisten taholta, joilla ei pitänyt olla yli-ihmiselle mitään merkitystä. Vaikka käyttikin häneltä lainattuja termejä, lukemaansa Nietzscheä Auvinen ei ilmeisesti kovin hyvin ymmärtänyt — tai jos hiukan ymmärsikin, oli inhimillinen, liian inhimillinen. Pienisieluisuudesta surullisinta voisi Nietzschen mukaan olla juuri haluta salaa sitä samaa mitä hyvin monet muutkin haluavat omaa tavallisuuttaan pelätessään ja sanoa “ei” elämälle vain siksi, jotta saisi itselleen kenen tahansa (eli julkisuuden) suoman huomion. Haluta samaa kuin lukemattomat muutkin: olla tunnettu, ihailtu, julkinen, tulla nähdyksi ja puheen kohteeksi. Sama se pelkäävätkö vai rakastavatko, kunhan tuntevat nimeni.

Tulin aikaisemmin maininneeksi Johannes Salmisen ja Antti Eskolan luonnehdinnan suomalaisista, mutta taitaa olla liioiteltua lainata sitä toistamiseen.

——————–

Jokela-ilmiö. Sikermä nuorisotutkijoiden puheenvuoroja. http://www.nuorisotutkimusseura.fi/julkaisuja/jokela.pdf

Olli-Jukka Jokisaari & Veli-Matti Värri, Kasvatus Jokelan jälkeen. http://suoranta.wordpress.com/2007/11/17/kasvatus-jokelan-jalkeen/

Strömsö. http://svenska.yle.fi/matochfritid/stromso.php

Esitysmateriaali ja linkkipäivityksiä

Tämän viestin alle on liitettynä maanantain Filosofian ilta -alustuksen powerpoint-tiedosto. Lukemisen helpottamiseksi se on valittavissa kahtena eri väriversiona (sisältö kummassakin täysin sama).

Samalla on päivitetty myös linkkisivun verkkosivujen listaa. Listassa on useita uusia lisättyjä sivuja ja myös jäsennystä on muutettu.

Ajankohtainen julkaisu:

Vastapaino on hiljattain julkaissut (yhdessä Nuorisotutkimusseuran kanssa) kirjan Yhteiskuntaluokka ja sukupuoli (toim. Tarja Tolonen), joka sisältää useita artikkeleita myös nuorten kokemuksista ja tilanteista sosio-ekonomisen aseman kannalta tarkasteltuna:
Yhteiskuntaluokka ja sukupuoli
Tai: www.vastapaino.fi

- – -

Filosofian ilta -alustus (kaupunginkirjasto Metso):

Lapset, nuoret, yhteiskunta, alustus, Metso

Lapset, nuoret, yhteiskunta, alustus, Metso, versio 2

Filosofian illat: Lapset ja lapsuus

Filosofian illat -yleisöluento- ja keskustelutilaisuuksien sarja jatkuu 14.4. Tampereen kaupunginkirjasto Metsossa. Allekirjoittanut alustaa. Ks. myös koko sarjan ohjelma.

Alustuksen aihe on varsin väljä: lapset, nuoret ja yhteiskunta. Tarkoitus on keskustella sekä lasten ja nuorten yhteiskuntakäsityksistä että lasten ja nuorten yhteiskunnallisesta asemasta. Teemoja ja kysymyksiä:

• Mitä lasten ja nuorten yhteiskuntakäsityksillä voidaan tarkoittaa? Miten ne jäsentyvät osaksi maailmankuvaa?
• Miten ja missä ikävaiheissa yhteiskuntakäsitykset muotoutuvat? Mitä tarkoitetaan sosialisaatiolla ja kasvatuksella tässä yhteydessä?
• Miten käsityksiä, arvoja, asenteita ja maailmankuvia on tutkittu? Mitä tutkimuksissa on väitetty havaitun?
• Millaisia ovat kuvat lapsista ja nuorista yhteiskunnallisessa julkisuudessa?
• Millaista kohtaamista ja hankausta syntyy yhteiskunnan ja uusien sukupolvien kohdatessa? Onko yhteiskunnallinen indoktrinaatio nykyjärjestelmän säilymiselle välttämätöntä?

Huom. Alustuksen havaintoaineisto eli powerpoint-materiaalit lisätty ylle uuteen viestiin.

Puhe on Suomesta – ja intiaaneista

Professori Antti Eskolan ja kirjailija Johannes Salmisen keskustelu- tai kirjeenvaihtokirjassa Puhe on Suomesta (Tammi, 1980) on monta mainiota katkelmaa, jotka osoittavat, että kahden erityylisen ja erimielisenkin välinen keskustelu on parhaimmillaan viihdyttävää ja kasvattavaa seurattavaa, kunhan molemmilla on hyvä tahto ymmärtää toista ja tahtoa tulla ymmärretyksi.
Kyseisen vuosikymmentaitteen aika (kirja on koostettu kirjoittajien kirjeenvaihdosta jaksolta 1979-80) on tietysti myös tiettyjen 70-luvun keskeisten sukupolviteemojen pääte-, purkautumis- ja uudelleenniveltymisaikaa. Kirjasta voisi poimia montakin sellaista aikalaisanalyyttista katkelmaa, joilla on tuon aikakauden julkisuuskuvaan myöhemmin päällemaalatusta idiosynkraattisuudesta ja yksiulotteisuudesta poiketen paljonkin kestävää kantavuutta ja sanottavaa, myös suhteessa omaan aikaamme. Otan näytteeksi seuraavan alun Eskolan kirjeestä Salmiselle:

Juuri kun sain kirjeesi, olin naputellut ‘taistolaisen’ (Sinun sanaasi käyttääkseni) Tiedonantajan kuukausipalstalleni intiaanitarinan, joka ehkä vastaa loppukysymykseesi. Tarina kuuluu näin:

Hidatsa-intiaanit pyydystävät kotkan kätkeytymällä salakuoppaan. Kuopan päälle asetetaan syötti joka houkuttelee kotkan paikalle. Kun lintu laskeutuu siepatakseen syötin, tarrautuu kuoppaan kätkeytynyt pyytäjä siihen kaikin voimin.
Mies on ansa, mutta ollakseen se, hänen täytyy kyyristyä kuoppaan, piileskellä siellä kuin ansaan joutunut eläin. Hän on samanaikaisesti sekä pyytäjä että saalis.
Tarinan mukaan tämän pyyntimenetelmän opetti hidatsoille ahma. Se on eläin joka tietää, miten varastetaan syötit ja rikotaan ansat.
Kuvat kotkaa pyydystävästä intiaanista ovat myös vallankumouksellisen elämän ja toiminnan kuvia. Eivät ne kerro siitä imisestä, joka vain tulee työstä ja menee kotiin — ryömii kuoppaansa ja tyytyy olemaan pelkkä saalis. Eivät ne myöskään kuvaa sitä, joka liikkuu vain maan pinnalla, erottelee tosiasiat ja arvot, tarkkailee maailmaa viileästi tai pyrkii vaikuttamaan siihen, mutta ei koskaan pane peliin henkilökohtaista elämäänsä ja suojelee aina arvokkuuttaan. Ei sellainen ihminen pysty tekoihin joista kerrotaan tarinoita.
Intiaani, joka kyyristyy kuoppaan tavoittaakseen kotkan, on lähellä maata, kuoleman todellisuutta, jona hän hyväksyy konkreettisen mullantuoksuisena, välttämättä myös omalle kohdalleen tulevana. Mutta tämä tieto ei lamauta häntä, vaan antaa voiman. Se auttaa häntä taipumaan ansaksi joka laukeaa. Se auttaa ottamaan epäonnistumisen ja tuhoutumisen riskin.
Vallankumouksellinen panee itsensä alttiiksi, sen takia hän on vaarallinen. Hän on maasta, mutta hän pyydystää kotkan.
Hän on vaarallinen myös siksi, että hän ei uhmaile vaan kätkeytyy. Hän jaksaa odottaa, mutta oikealla hetkellä hän toimii päättävästi. Hän on syötti mutta häntä ei siepata, hän näyttää vaarattomalta mutta viholliselleen hän on kuolemanvaarallinen.

Se oli tarina, ja ymmärtäköön kukin omalla tavallaan mitä se tarkoitti. Ehkä minun ihanteeni ei enää ole anarkismi vaan vallankumouksellisuus? Vallankumouksellisuus, josta tässä ‘historiallisten kompromissien’ surkeassa maassa voi unelmoida enää vain kertomalla intiaanitarinoita?”

Eskolan allegoria herättää monia ajatuksia. Sivunmennen ja puolittain (mutta vain puolittain) huumorilla sanottuna se muistuttaa myös yhdestä “lapsuuden politiikan” olennaisesta aspektista: puolten valitsemisesta peleissä, leikeissä, idoleissa ja ihanteissa, sekä näihin liittyneistä oikeuden ja vääryyden tunteista. Viittaan tietysti siihen, että monilla meistä on “intiaanikautensa”, joka ei ole pelkkää leikkiä vaan myös kiinnittymistä vääryyttä kärsineen jalon villin traagisen uljaaseen idolikuvaan.

Allegorian nyt herättämiä (aikalais)kriittisiä ajatuksia sekä suhteessa tuolloiseen että nykyiseen ovat mm.:
- Voiko vallankumouksellisuudesta puhua tänään ja mitä se tarkoittaisi? Mitä se on puheissa tai mielikuvissa? Mutta vielä tärkeämmin: mitä se mahdollisesti on teoissa? Ketkä ovat ottaneet tehtäväkseen mullistaa maailman as we know it?
- Kuka nyt olisi kotka ja kuka intiaani? Asuvatko nykyintiaanit Pattayalla, WinCapitan apajille hyökänneiden ahneiden kotkien typeryydestä intiaanitarinoita kertoillen?
- Onko suomalainen valtapolitiikka (ja ulkopolitiikka) pysyvästi kertomusta “historiallisten kompromissien surkeasta maasta”? Entä mikä olisi Eskola-Salmisen kirjan kirjoitusajankohtana ollut radikaalein irtiotto “maan tavasta”? Ja vielä paljon tärkeämmin: mitä se olisi nyt ja mistä sellaisen voisi kuvitella saavan alkunsa tänään?

On helppo ymmärtää, mitä Eskola tarkoittaa sillä, ettei tarinoita kerrota niistä, jotka liikkuvat vain maan pinnalla, erottelevat tosiasiat arvoista, tarkkailevat maailmaa viileästi arvokkuuttaan suojellen — mutta on vaikeampi sanoa, pitääkö se enää täysin paikkaansa. Yksityisestä on tullut poliittista tavoilla, joita sosiaalisen ja privaatin rakenteellisuudesta ja poliittisuudesta muistuttaneet marxilaiset tai feministit eivät olisi aikanaan halunneet kuvitellakaan. Maailman viileä tarkkailu tuntuu välillä olevan katoavaa perinnettä ja arvojen ja tosiasioiden erottaminen voi vaatia sittenkin oman itsensä laittamista peliin. Ehkä on hyväkin pysytellä tarinoiden ja lööppien ulkopuolella.
Yliopistotutkijaa paraabeli joka tapauksessa kirpaisee aivan erityisesti, kuten on Eskola tietysti tarkoittanutkin — niin vahvasti arvojen ja tosiasioiden erottaminen, etääntynyt tarkkailu, analyyttinen asenne ja oman persoonan häivyttäminen ovat tieteellisen tutkimuksen luonteenpiirteiksi asetettuja. Mutta voiko toisaalta ajatella, että kätkeytyvä intiaani on kuin aineistoaan vaaniva, ansastava tutkija kenttäkuopassaan? Vain ensin huomaamattomana pysyen voi saada kiinni yllättävimmistä havainnoista, jotka eivät koskaan antaisi tulla luokseen, jos tutkija näyttäisi omien arvojensa ja asenteidensa lippua jo kaukaa. Nimittäin: jos ideologiakritiikin peruslähtökohdat pitävät paikkansa, silloin rajuimmat, kumouksellisimmat tutkimustulokset ovat niitä, joilla tutkija yllättää myös itsensä ja omat ennakkokäsityksensä yhteiskunnasta, ihmisestä ja tutkimuksen tekemisestä.

Onko Eskolan tarinalle kirjoitettavissa pariksi allegoria “pitkästä vallankumouksesta”? Tai muutoksista, jotka tulevat “kuin kissan tassuin”? Sekä kotka että tarinan intiaani ovat äänettömän liikkeen ja huomaamattoman saalistuksen arkkityyppejä, samaa rotua kuin nukkuva samurai. Uhri tajuaa tapahtuneen vasta kun on liian myöhäistä, mutta ei voi olla tajuamatta uhriksi joutumistaan. Oman aikamme mullistukset tuntuvat sen sijaan olevan sitä lajia, josta jokainen havaitsee muutoksen luonteen, mutta ei tajua sitä uhaksi — ainakaan ennen kuin on ilmeisesti liian myöhäistä vaihtaa suuntaa. Näin on esimerkiksi ajateltaessa ilmastonmuutosta, joka on liian hidasta synnyttääkseen riittävästi yhtäkkistä kauhistusta, mittasuhteiltaan liiallista ollakseen tehokkaasti torjuttavissa ja liian vahvasti kytköksissä elämäntapaamme kirvoittaakseen nopeita reaktiomalleja. Mutta muutettavat muuttaen sama pätee myös joihinkin ihmisen tuottamiin muutoksiin yhteiskunnallisissa järjestelmissä. Kyse ei tällöin ole muutosten huomaamattomuudesta, vaan päinvastoin siitä, että muutoksista tehdään tarpeellisia tai välttämättömiä, näkyviä ja julkisia, ja kaikkien osallisuus niissä varmistetaan, ellei muuten niin väsyttämällä. Kaikki voivat havaita, mitä tapahtuu, mutta se ei herätä reaktioita, koska kaikki “tietävät” sen tapahtuvan “kaikkien” parhaaksi. Yliopistohallinto ja laajemmin koulutushallinto sekä -politiikka ovat tästä usein hyviä esimerkkejä: mitä julkisempaa, suunnitellumpaa, keskustellumpaa ja näkyvämpää muutoksesta tehdään ja mitä suurempi massa siihen osallistuu, sitä vaikeampaa kenenkään on uskottavasti väittää, että suunta voisi olla kohtalokkaalla tavalla väärä.

Tähän nähden Salmisen ja Eskolan kuva suomalaisuudesta on paikoitellen lohduton. Edelläsanottuun sijoitettuna se viittoilee siihen suuntaan, ettei suomalaisia tarvitse saalistaa yksittäisinä kotkina, koska heidät voi ohjata laumana teuraalle. Vaikkei Eskola niin toteakaan, hän jatkaa mainitussa kohdassa seuraavasti: “Mutta kenties olet oikeassa tuossa suomalaisen ihmisen kaksinaisluonteessa: yhtäällä omituisiin purkauksiin riehaantuva erakko, toisaalla kuuliainen ja helposti hallittava laumaihminen.”

—–

Sanomalehti aikalaisikkunana

Tutkimuksen ohessa ja sen tueksi sekä taustoitukseksi olen kerännyt ja kerään edelleen eräänlaisen viiteaineiston poimimalla kahdesta päivälehdestä (HS ja Al) talteen kaiken kouluikäisiä lapsia ja nuoria koskevan materiaalin kolmelta kuukaudelta, maalis-toukokuulta. Aineistolla on monitasoinen funktio:

- Ensinnäkin lehdet tuottavat kuvaa niistä lapsia ja nuoria koskevista keskusteluista ja ajankohtaisuuksista, jotka vaikuttavaan samaan aikaan, jolloin aineisto kerätään. Julkisten keskustelujen ja tapahtumien taustakehyksenä lehdet ovat merkityksellisiä yleisemminkin, koska niiden kautta voi peilata sitä, minkä esimerkiksi lasten vastauksissa voi olettaa olevan ajankohdan julkisuudesta kumpuavaa. Samalla ne antavat näkökulman yhteiskunnan kokonaiskehykseen, joka on muistettava pitää näköpiirissä, vaikka analyysin kohteena olisivatkin mikro- tai mesotason vuorovaikutuksen muodot perheissä, kouluissa ja vertaisryhmissä. Toisaalta ne antavat myös verrokkinäkökulman tutkimuksen kohdejoukon ikäryhmän ja sukupolven kuulumisiin ja näkemyksiin juuri tällä hetkellä suomalaisessa yhteiskunnassa. Lapsista ja nuorista kertoessaan toimitukset tietenkin tavoittelevat suhteellisen kattavaa kuvaa olennaisimmista ajankohtaisista ilmiöistä, joiden oletetaan olevan laajempaa yleisöä kiinnostavia. Vaikka valikointi, tulkinta ja painotukset ovat itsestäänselvästi läsnä toimitusten työssä, kuuluu median ydinolemukseen herkkä responsiivisuus yhteiskunnallisiin tapahtumiin. On olemassa ilmiöitä, jotka omalla painollaan läpäisevät median tai jotka yhteiskunnan muut toimijat “painavat” median läpi, ja joita ei olisi mahdollista pitää mediajulkisuudesta poissa edes yrittämällä. Sanomalehdet toimivat siis kaikesta huolimatta myös ikkunana aikalaisyhteiskunnan tapahtumiin sekä lasten ja nuorten yhteiskunnalliseen asemaan.

- Toisekseen sanomalehtiaineisto antaa kuvan yhden aikuissukupolven ammattiryhmän eli toimittajien (inter)subjektiivisista arvoarvostelmista, joilla lapsia ja nuoria koskevaa aineistoa valikoidaan, painotetaan ja kommentoidaan. Sanomalehdet antavat täten kuvaa aikuisyhteiskunnan tavasta jäsentää ja arvottaa lasten ja nuorten ikäryhmää ja sukupolvea.

- Kolmanneksi media on merkityksellinen vaikutuksensa kautta, nostaessaan puheenaiheita agendalle, rakentaessaan yhteiskuntakuvia ja motivoidessaan reaktioiden syntyä sekä moderoidessaan niiden kanavoitumista. Tässä mielessä sanomalehdet ovat yhteiskunnallisen todellisuuden tuottajia ja rakentajia.

Media kuvaa, arvottaa ja rakentaa yhteiskunnallisia ilmiöitä — sekä toimii havaintoaineistona siitä, miten yhteiskunnallisia ilmiöitä kuvataan, arvotetaan ja rakennetaan. Tästä median moniulotteisesta roolista todistaessaan lehtiaineistot palvelevat tutkimusta ensisijaisesti taustan ja kehyksen tarjoajina. Lehtiaineiston analyysi olisi kuitenkin kiinnostava tehtävä myös omana minitutkimuksenaan, vähintään artikkelitasolla, joten ajan salliessa sellainen saattaa tutkimuksen oheistuotteena syntyä.

Vielä tässä vaiheessa, keruun ollessa ajallisesti vasta puolessa välissä ja ilman systemaattista aineiston jäsentelyä, on tietysti mahdotonta tehdä varsinaisia argumentoituja havaintoja. Palaan kuitenkin aineiston synnyttämiin pohdintoihin ajan ja tämän blogin edetessä. Eräs havainto, josta piakkoin kirjoittanen erikseen omassa yhteydessään, on joka tapauksessa se, että aineistossa yllättää vain sen yllätyksettömyys. Ei voi oikeastaan päätellä, että sen paremmin nuoria koskevan kirjoittelun määrässä kuin laadussakaan olisi tapahtunut mitään merkittävää muutosta lähihistoriaan nähden.

Olisiko sitten pitänyt? Ehkä. Nimittäin ainakin Jokelan tapahtumien aikaan niin toimittajat, kolumnistit, poliitikot, asiantuntijat kuin mielipidekirjoittajatkin näyttivät ajattelevan ja vakuuttavan sekä itselleen että yleisölle, että tällainen mittava ja radikaali muutos on peruuttamattomasti tapahtunut. Tästä ei aineisto anna kuitenkaan juuri viitteitä, joten lähellä on päätelmä, että Jokela oli vain yksi nopeasti virtaavan mediajulkisuuden episodi, tragedia ja elämyshuippu muiden joukossa.